Olin jo pitkään ihmetellyt kummallista vetistä vuotoa, mikä oli hiljalleen
muuttunut verenlimaiseksi vuodoksi. Päivittäin soittelin useasti
kätilöopistolle,
omaan terveyskeskukseeni ja Marian sairaalaan, missä olin käynytkin
jouluaattona
tutkituttamassa tätä "omituista" vuotoa. Siellä sitten todettiin että se
on vain virtsankarkailua. Joka paikassa mistä pyysin apua vihjailtiin, kun
olen ensisynnyttäjä ja vain 18vuotias, että huolehdin aivan turhasta, ettei
ole mitään syytä huoleen.
Viimeinkin 13.1-2003 sain akuuttiajan terveyskeskukseen gynegoligille. Hän
tutki minut ja antoi lähetteen kätilöopistolle. Kello lähestyi yhtätoista.
Soitin serkulleni Outille ja pyysin häntä tulemaan seurakseni kun avomieheni
Mika joutui olemaan töissä. Mahaan sattui kovasti, eikä matka kahdella bussilla
tuntunut lyhyeltä.

Kätilöopistolle päästyäni annoin lähetteen ja samantien he ottivat minut
ultraäänitutkimukseen. Hoitaja kertoi minulle aika tylysti, että lapsivettä
ei enää ole ja pasitti minut vessaan antamaan virtsanäytteen. Löysin Outin
käytävältä ja ohjasin hänet tutkimushuoneeseen, missä oli tämä vessa jossa
kävin. Kun tulin ulos vessasta näin ambulanssimiehet huoneessa. He käskivät
minut paareille ja alkoivat kyselemään raskaudesta, kivusta, vuodosta ja
supistuksista. Kun lääkäri sai paperit valmiiksi suuntasimme kohti
naistenklinikkaa.

Pyysin Outilta että soittaisi Mikalle ja muulle perheelleni tilanteesta.
Kun saavuimme naistenklinikalle kello oli n, 13.00. Minut vietiin johonkin
huoneeseen missä minun mahalleni pistettii joku kireä juttu mikä mittasi
vauvan sydänääniä.
Samalla sain myös tipan käteeni. Kun huoneessa oli 5 tai ehkä 6 lääkäriä
he keskustelivat tilanteestani ja antoivat piikin mikä vahvistaisi vauvan
keuhkoja. Siinä vaiheessa ehdin jo säikähtää. Yksi sanoi ettei vauva selviä,
toinen kysyi odotetaanko huomiseen, kolmas totesi muille että leikkaussali
valmiiksi. Siinä pyörittelin päätäni ja kysyin tyhmänä että mitä nyt oikein
tapahtuu? Ja yksi lääkäri totesi että vauva on leikattava heti ulos, se ei
selviäisi huomiseen. Siinä vaiheessa sanoin outille että nyt soitat Mikalle
ja sanot että tulee.

Minua lähdettiin viemään leikkaussaliin, Outi käveli aika pitkän matkaa mukana
ja sitten Mikakin ilmestyi. Vihdoin. Mika passitettiin vaihtamaan vaatteita
ja minä saavuin leikkaussaliin. Siellä oli paljon väkeä ja himmeä valaistus,
paljon lääkäreitä ja hoitajia. Mikakin saapui paikalle ja piti kädestäni
kovaa kiinni käytti jotain kylmää ihollani, samalla kun jotkut hoitajat ajeli
häpykarvojani. Sitten minut käännettiin kyljelleen ja annettiin puudutus.
Hoitaja taas käytti jotain kylmää ihollani, mutta tällä kertaa en tuntenut
mitään. Olin siis valmis leikkaukseen. Vaikka en tuntenut kipua tai muutakaan,
silti tunsin sen että jotain siellä mahan sisällä tehdään. Yhtäkkiä alkoi
oksettamaan. Sanoin siitä Mikalle, joka välitti viestini hoitajalle. Hoitaja
tarkisti tipan kädestäni ja se oli irtoamassa. Toinen hoitaja juoksi paikalle
antoi minulle kupin, johon lähes samantien oksensin ja samalla hän pisti
uuden tipan ja lääkkeen mikä minun piti saada. Paha olokin hävisi.

Kuulin kun lääkäri mainitsi ettei lasta saa ulos, oli tehtävä toinen viilto.
Hoitaja kävi sanomassa että meidän pitää keksiä nimet hätäkasteen varalle.
Mieleeni tuli vain Miki ja Ilona. Niitä olimme harkinnut raskauden aikana.
Hetken kuluttua he nostivat jonkun epämääräisen möykyn viereiselle pöydälle
ja sanoivat että Mika saa mennä katsomaan. Se on tyttö, tuli hoitaja kertomaan.
Kyynel vierähti poskelleni kun katsoin vierestä kuinka he elvyttivät minun
pienen pientä tyttöä. Hetken päästä vauva oli täynnä johtoja. Mika kertoi,
että vauvaa lähdetään viemään lastenklinikan teho-osastolle ja hän lähtee
mukaan.
Tuli niin haikea olo, sekä vauva että Mika lähti.
Minua alettiin ompelemaan kiinni ja aloin tuntemaan yhä enemmän kaiken mitä
he tekivät, jalkani alkoivat sätkimään. Tunsin kuinka puudutuksen vaikutus
alkoi hieman lakkaamaan. Aika äkkiä sain kuitenkin lisä puudutuksen. Onneksi.
Ja sitten nukahdin.

Heräämössä oli aivan tunnoton. Hoitaja liikutti jalkaani enkä tuntenut mitään.
Pyysin saada tavata Mikan. Käteni oli aivan väsyneet, niitäkin oli vaikea
liikuttaa. En tiennyt mitä kello on, en tiennyt elääkö vauva, en tiennyt
oikein mistään mitään. Säpsähdin kun Mika tuli, olin taas nukahtanut. Mika
kertoi, että vauva elää, mutta on heikossa kunnossa. Oli saanut siitä kuvan
ja näytti sitä minulle. Kuvassa näkyi vain jotain tummaa ja paljon johtoja,
mutta silti olin onnellinen. Minulla on tyttö. Samalla kun ihailin kuvaa
Mika kertoi, että tyttö syntyi kello.15.32, painoa oli 690gr ja pituutta
32cm. Ei kovin iso. Halusin päästä katsomaan vauvaa, mutta sain luvan lähteä
vasta huomenna.

Kun pääsin heräämöstä siellä oli koko perhe ja enemmänkin. Mika. Äiti, isä,
kaksi iso siskoa, pikkuveli ja serkkuni outi. Hetken niille jaksoin jutella
ja sitten sammuin. Aamulla hoitaja lähti viemään minua lastenklinikalle.
Istuin pyörätuolissa kun ei jalat vieläkään oikein pitänee ja arvet oli KIPEÄT!
Pääsin keskoskaapin viereen ja siitä katselin minun pienen pientä tyttöä.
Sillä oli niin pienen pienet kädet ja pienen pienet jalat. Iho oli ihan tumma
ja kurttuinen. Ei sitä osannut edes kuvitella. Niin pieni. Katselin
ympärilleni.
Huoneessa neljä keskoskaappia ja kaikkien vieressä paljon laitteita. Koneet
piipitti ja alkoi ahdistamaan tuli paha olo, enkä pystynyt seisomaan. Ja
hoitaja lähti viemään minua takaisin.