Sunnuntai (-maanantai) yönä (rv 41+4) heräsin klo 12 kovaan supistukseen ja nousin ylös. Kävin vessassa (niin kuin joka ilta oli ollut tapana koko raskauden ajan) ja huomasin että housuihin oli tullut pari tippaa verta. Huolestuin hieman ja mietin pitäisikö soittaa sairaalaan. Koska kello oli vasta niin vähän, (tai koska olimme nukkuneet vasta vajaan pari tuntia) päätin käydä nukkumaan ja soittaa sairaalaan sitten kun verta tulee enemmän. Klo 3 heräsin uuteen kipeään supistukseen ja kävin taas vessassa. Nyt verta oli tullut lisää joten soitin synnytysosastolle. Kysyin tulisinko nyt vai vasta päivällä, kun mulla olisi yliaikaistarkastus. Lääkäri pyysi tulemaan heti, koska tilanne täytyisi tarkastaa. Mies oli herännyt mun puheeseen, joten sitä mun ei tarvinnut herättää. Muuta kuin tokaisin että nyt lähdetään näytille. Automatkalla alkoi tulla supistuksia enemmän ja muistan miten purin hampaita yhteen ja puristin autonkahvasta.

Koska oli yö, sairaalan pääovi oli lukossa ja jouduimme menemään päivystyksen kautta toiseen kerrokseen. Muistin miten meitä synnytysvalmennuksessa neuvottiin vaan ystävällisesti hymyilemään päivystyksen hoitajille. Yritin kyllä hymyillä mutta saattoi jäädä pelkäksi irvistykseksi… Yksi hoitajista vaan tokaisi: ”Puuskutuksesta päätellen olette kakkoseen menossa.” Tokaistiin että juu, ja osataan kyllä mennä hissille. Toisessa kerroksessa painoimme ovikelloa ja hoitaja tuli heti ovelle. Kerroin olleeni aikaisemmin soittanut tulostani. Hoitaja kyseli supistuksista ja pyysi sen jälkeen seuraamaan häntä. Menimme huoneeseen jossa olin ollut muutama päivä aiemmin tutkittavana… Jouduin ensimmäiseksi antamaan virtsanäytteen joka oli puhdas. Sitten mut laitettiinkin KTG-käyrään. Mies istui lähellä mun petiä ja täytteli ristikkoa. Hoitaja tuli kyselemään mitä haluaisin aamupalaksi ja toi mulle jotain papereitakin täyteltäviksi. Vähän alkoi jännittää, että mitä olenko mä nyt tosiaan jäämässä tänne. Miestä pyysin käydä laittamassa mun kaverille viestiä että ollaan sairaalassa, kun kaverin piti tulla mun mukana yliaikaistarkastukseen. Mies teki työtä käskettyä. Supistuksia alkoi tulla nyt viiden minuutin välein ja kivuliaasti. Sanoin Miehelle että alkaa tulla jo vähän huono olo. Onneksi hoitaja sitten saapuikin ja otti mut pois käyriltä. Olinhan siinä jo ollutkin tunnin verran. Hoitaja puhui että laittaa mut vielä tarkkailuhuoneeseen, mutta tekee ensin sisätutkimuksen. Kuitenkin hoitaja joutui perumaan puheensa mun ollessa neljä senttiä auki. Ei muuta kuin suoraan synnytyssaliin. Mies lähti soittamaan tuleville isovanhemmille sillä välin kun mulle vaihdettiin sairaalanvaatteet ylle ja vietiin synnytyssalin puolelle. Hoitaja kyseli mun toiveita ja sanoin haluavani kylpyyn ja lääkkeitä saa antaa niin paljon kuin parhaalta tuntuu. Siihen mä sitten yksin jäin istumaan sängyn reunalle tärisemään…

En joutunut onneksi kauaa yksin istumaan, kun mies jo saapui takaisin. Siinä yhdessä katseltiin sitä synnytyssalia. Huomattiin pieni sairaalavuode jossa oli vauvan petivaatteet valmiina. Ajateltiin että vielä tänään meidän oma pienokainen nukkuu tuossa. Mä mietin että ehtiiköhän vauva syntyä ennen vierailuaikaa joka alkaisi illalla klo 18.00. Mies sanoi: ”No jos kohtu avautuu tunnissa noin sentin verran niin ehtiihän toki” (tämä sentti tunnissa meille kerrottiin joko perhe- tai synnytysvalmennuksessa). Synnytyssalissa oli myös radio josta mies laittoi radio Novan päälle. Otettiin siinä myös viimeinen kuva mun raskausmahasta, joka harmi kyllä on vähän epätarkka ja tärähtänyt. Sitten mies istahti tyynenrauhallisesti sohvalle istumaan ja täyttämään ristikkoa.

Kylpyyn en sitten halunnutkaan mennä, mutta suihkussa kyllä kävin. En mä sitä kovin helpottavaksi kokenut ja tulinkin aika nopeasti sieltä pois. Mä aloin kävelemään synnytyssalia ympäri ja yritin hallita supistuksia parhaani mukaan. Jossain vaiheessa aina supistuksen tullessa mulle tuli kamalan huono olo ja piti käydä oksentamassa. Kello seitsemän supistukset alkoivat käydä mun jalkoihin niin paljon, etten pystynyt kunnolla seisomaan ja makuultaankin oli inhottava olla. Soitin sitten kelloa ja pyysin tuomaan jotain lääkettä supistuksiin. Kuvittelin heidän tuovan vaan jotain Panadolia, koska eivät ne supistukset mielestäni niin kovia olleet. Kätilö kurkkasi alapäähäni ja sanoi että voi suoraan laittaa epiduraalin, koska olen riittävän paljon auki -> 6cm. Mies lähti soittamaan työpaikalle ja mä jäin vartoamaan anestesialääkäriä. Hoitaja pyysi mua kokeilemaan ilokaasua, koska osasin kuitenkin niin hyvin hallita mun supistuksia. Kokeilin pari kertaa, mutta en mä siitäkään mitään helpotusta saanut. Onneksi lääkäri tuli pian ja hoitaja käänsi mut kyljeltään. Mä tärisin hirmuisesti ja hoitaja yritti pitää mua paikoillaan. Puudutuksen laitto ei sattunut kamalasti ja auttoi todella nopeasti. Mies palasi takaisin, mutta mä passitin sen kotiin käyttämään koiria ulkona, koska ajattelin vauvan tuloon menevän vielä kauan. Hoitaja tuli vielä käymään mun luona ja kertoi että heillä vaihtuu vuorot ja mulle tulee toinen kätilö. Kätilöllä voisi kuitenkin hieman kestää kun on avustamassa toista synnytystä. Lopuksi hoitaja toivotti mulle hyvää synnytystä. Kiitin, mutta mielessäni ajattelin että mitähän hyvää siinäkin voi olla (lukuun ottamatta sitä lopputulosta)… Huoneeseen tuli hiljaista ja mä jäin kuuntelemaan radiosta kuuluvaa musiikkia. Ajattelin että mun on muistettava kappaleet vielä tämän jälkeenkin ja muistettava tämä tilanne. Supistuksia tuntui tulevan, mutta ne eivät sattuneet vaan tuntuivat sellaisina pieninä nipistelyinä mahassa.

Seuraava kätilö tuli huoneeseen ja käytti mua vessassa. Sitten kysyi voisiko puhkaista mun kalvot, mutta kielsin koska isäntä ei ollut vielä palannut koiria ulkoiluttamasta. Kätilö lupasi odottaa ja olla tekemättä sitten vielä sisätutkimustakaan. Taas jäin hetkeksi yksin saliin. Kätilö saapui uudestaan ja heti hänen peräänsä tuli mieheni. Nyt siis voitaisiin puhkaista kalvot, jotta synnytys lähtisi nopeammin liikkeelle. Klo oli puoli kahdeksan. Mulle laitettiin taas käyrät jotka mittaavat vauvan sydämenlyöntejä sekä mun supistuksia. Juteltiin siinä kaikenlaista kolmistaan ja puolentunnin päästä kätilö totesi mun olevan täysin auki. Nyt saisi alkaa ponnistamaan. Meni hetki ennen kuin musta alkoi tuntua ponnistamisen tarvetta. Ilmeisesti epiduraali alkoi heiketä sillä supistukset tuntuivat taas voimakkailta. Yhtäkkiä aina supistaessa mun oikeaan lonkkaan alkoi sattua enkä tahtonut saada ponnistettua. Kätilö ehdotti rengastuolia kokeiltavaksi ja niinhän me sitten kokeiltiin. Mies istui mun takana ja piti musta kiinni. Asento ei kuitenkaan tuntunut musta hyvälle joten siitä luovuttiin melko nopeasti. Oksitosiinitippaa laitettiin välillä edistääkseen mun supistuksia. Ponnistaminen oli sen verran rankkaa että välillä piti saada mehua, jota mies mulle tarjoili aina pyytäessä. Siirryttiin petiin kokeilemaan soutuasentoa sekä perusasentoa (sukista kiinni), mutta eivät nekään tuntuneet onnistuvan. Kätilö pyysi välillä paria hoitajaa tsemppaamaan mua, mutta lähinnä alkoi ärsyttää niiden hokemat: ”ponnista ponnista, älä nyt luovuta”. Ponnistusvaihe alkoi venyä pitkäksi ja vauvan sydänäänet välillä pääsivät heikkenemään jolloin kätilö käski mun ottaa happea samaisesta maskista mistä tuli ilokaasua. Mä olin jo aikaisemmin valittanut väsymystäni ja voimatonta oloani. Kyselin välillä jopa milloin tulisi aika sektioon tai milloin käytettäisiin imukuppia. Kätilö vaan sanoi, etten mä niitä oikeasti toivonut. Kyllä vauva saataisiin ulos ilmankin.

 

Sitten kätilö keksi laittaa sänkyyn jalkatuet sekä kahvat joista saisin kiskottua itseäni eteenpäin ponnistaessa. Selän taakse laitettiin myös säkkituoli, jotta olisin enemmän istuma-asennossa. Kätilön apuriksi tuli erittäin tehokas hoitaja, joka kiskoi mua paidasta ponnistaessani. Aluksi ei tässäkään tapahtunut muutosta, ja kätilö totesi kaverilleen ettei tämä näinkään onnistu. Siitähän minä vasta innostun että ai ei vai ja aloin ponnistamaan oikein kunnolla, kivusta huolimatta. Ponnistaessani näin miten alhaalta alkoi näkyä tummaa tukkaa ja äkkiä peräännyin taaksepäin. Kätilö nosti mua ylemmäs ja laittoi mun alle metalliastian. Tämä sattui älyttömästi ja aloin kiljumaan. Kipu kesti ihan muutaman sekunnin ja sitten alkoi kuulua vauvan itkua. Kätilö kertoi tytön tulleen ja näytti sitä meille. Mies kieltäytyi leikkaamasta napanuoraa. Kun napanuora oli leikattu, vauva asetettiin mun paidan sisään rinnan päälle. Voi mahdoton sitä tunnetta! Välillä tyttö hiljeni, mutta sitten taas jatkoi itkuaan. Kätilö kertoi joutuneensa vähän leikkaamaan multa välilihaa, jotta sai vauvan nopeammin ulos. Leikkaus oli kuitenkin normaalia pienempi eikä tikkejäkään tullut kuin kolme. Niitä kätilö laittoi sillä välin kun me miehen kanssa ihailtiin pientä prinsessaamme. Tämän jälkeen mies oli valmis pesemään tytön. Kätilö otti kuviakin miehen ja tytön ensimmäisestä pesuhetkestä. Pesun jälkeen tyttö kapaloitiin ja laitettiin omaan petiin. Mies jäi siihen vauvan kanssa ja minä menin kätilön avustamana suihkuun. Sitten kätilö poistui hetkeksi hakemaan meille kahvia ja leipää. Me soiteltiin onnessamme tuttaville. Ensimmäisenä mä soitin äidille, joka oli koko päivän jännittänyt töissä meidän puolesta. Molemmat äidin kanssa itkettiin siinä puhelimessa... Onnesta tietenkin! Saimme olla salissa noin tunnin verran ja sitten siirryttiin jo osastolle. Pääsin itse kävelemään ja mies kuljetti vavan petiä. Hoitajat käytävällä onnittelivat.

 

Synnytyksen kestoksi merkattiin 7h 2min, joista ponnistusvaihe oli vähän yli tunnin. Tytön mitat olivat: 48cm/2890g.

 

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty