1. vaihe 24.4 klo 24.00 (6 h 15 min) (lapsivedet menivät todellisuudessa n. 00.30)
2. vaihe 25.5 klo 06.15 (26 min)

lapsi syntyi 25.4. klo 6.41

jälkeiset 25.4. klo 6.50

Yhteensä 6 h 50 min

Synnytys oli aivan ihana kokemus. Olin koko sunnuntai-iltapäivän ja illan laskeskellut supistuksia. Ne tulivat neljästä asti alle 10 minuutin välein, mutta ne eivät olleet juurikaan kipeitä. Välillä tuntui pientä poltetta alaselässä, mutta sekin oli niin harvassa, etten edes kehdannut miettiä soittavani synnärille. Pasi lähti illalla katsomaan yhtä keikkaa ja mie jäin kotiin laskeskelemaan supistuksia. Ennen Pasin lähtöä vielä vitsailin, että soittelisin sitten, kun lapsivedet menee.

Pasi tulikin kotiin sitten puolen yön jälkeen ja me siinä vähän aikaa juteltiin ja ruettiin nukkumaan. Kovin kauaa ei sängyssä ehditty olla, kun mie tunsin pari kipeää supistusta. Niiden jälkeen sitten tuntui tuolla sisällä sellainen hassu napsahdus ja siitä muutaman kymmenen sekunnin päästä alkoi jotain todella lämmintä valumaan sänkyyn. Ensin säikähdin, että nytkö tulee verta ja käskin Pasin laittamaan äkkiä valot päälle ja tarkistamaan, onko se verta vai lapsivettä. Voi sitä huojennuksen tunnetta, kun Pasi sanoi, että kirkasta on. Eihän siinä auttanut kuin ponkaista sängystä ylös ja loput lapsivedet valuikin sitten lattialle.

Mie istuin pyyhkeiden päällä pienellä tuolilla makuuhuoneessa ja pyysin Pasin tuomaan synnärin numeron ja siteitä. Soitin sitten heti synnärille ja kysyin, että mitä pitäisi tehdä, kun lapsivedet meni. Siellä ihan ystävällinen nainen kehotti, että jos suinkin voin ja kestän, voisin nukkua yön kotona ja tulla sitten aamulla sinne. No, mie vähän epäilin, ettei aamuun asti odoteltaisi ja sanoinkin sitten, että me tullaan varmaan jossain vaiheessa yöllä kuitenkin. Sen puhelun jälkeen mulla alkoikin sitten tulemaan todella kipeitä supistuksia, ja me ajateltiin, että nyt muuten ei aamuun odotella vaan lähdetään sinne synnärille saman tien, mutta kävästään ensin kuitenkin suihkussa.

Sen jälkeen miulle iskikin jo vähän paniikki. Menin vessaan ja tärisin vessassa pöntöllä aivan holtittomasti ja pitelin Pasista kiinni. Pasi kävi ensin suihkussa ja mie vain tärisin. Lopulta sain itseäni siinä rauhoitettua sen verran, että pystyin menemään suihkuun. Pasi laittoi mulle sinne suihkun alle saunanjakkaran, kun en itse pysynyt oikein tolpillani sen tärinän takia. Suihku sitten sen verran rentoutti, että päästiin pukeutumaan. Kipuja miulla oli koko ajan, ja mie niitä koitin kotona kestää heijaamalla, kävelemällä ja hyräilemällä sitä abcdefg.. –laulua. Lopulta sitten olikin tavarat laitettu ja Pasi lähti auton ajamaan tuohon meidän talon eteen, ettei miun tarvinnut kovin kauaksi kävellä.

Vähän se autoon istuminen oli vaikeaa, koska ensin laitoin selkänojan makuuasentoon, mutta enhän mie siinä asennossa yksinkertaisesti pystynyt olemaan. Pasi pysäyttikin auton tuohon postilaatikoille ja mie vielä säädin sitä selkänojaa ja istuin autoon. Yö oli komea ja taivaalla mollotti melkein täysikuu. Mie sanoinkin silloin Pasille, että lähdetäänpäs hakemaan meidän kuunlasta kotiin.

Kipuja tuli autossa jo 3 minuutin välein ja mie koitin aina heijata lantiota ja hyräillä jotain. Pasi laittoi radion päälle, että mitäs sieltä tulisikaan. Muistaakseni sieltä tuli humppaa joltain kanavalta ja joltain kanavalta tuli Anastaciaa. Me siinä autossa koitettiin kai jutellakin jotain, mutta koska minnuu välistä koski niin kovaa, en oikein pystynyt keskittymään.

LKS:ssa oltiin sitten vähän ennen kahta. Siellä me jouduttiin vähän aikaa odottelemaan äippäpolin ovella, että joku tuli meidät päästämään sisään. Sieltä tulikin vaaleatukkainen kätilö ja me kerrottiin mikä on tilanne ja että soiteltiin vähän aikaisemmin. Pasi lähti siitä ajamaan auton parkkipaikalle ja mie lähdin sen kätilön kanssa valmisteluhuoneseen. Sain siinä ne ihanat sairaalavaatteet päälle ja kätilö pyysi näyttämään siteen, jonka olin kotoa lähtiessä laittanut. Eihän sinne ollut mitään tullut ja vähän näytti siltä, ettei se kätilö oikein uskonut, että multa mitään lapsivesiä olisi mennytkään.

Kätilö siinä alkoi tutkimaan minun tilannetta ja kovin oli epäuskoinen, kun nimittäin paineli minun mahaa ja tokaisi "miten sua voi koskea, kun eihän sulla edes supista?" Mie vain siinä, että no kyllä koskee, että alavatsaa polttaa aivan tajuttomasti. Kätilö se vain ei meinannut uskoa, vaan käski rentoutua ja sanoi oikein ”rohkaisevasti” että nämä minun supistukset ei kyllä olleet mitään oikeita synnytyssupistuksia, jotka kohdunsuuta avaisivat. Hän kuitenkin kokeili sitten kohdunsuun, joka oli sormelle auki. Käyrä piirsi nättiä epätasaista viivaa, vaan ei yksikään kipuaalto siellä näyttänyt mitään. Normaalisti se supistuskäyrä käy kovan supistuksen aikana jossain 100 paikkeilla ja mulla se oli tasaisesti 20 pinnassa.. Uskomatonta, mutta totta :)

Tuskailin jonkun aikaa siellä huoneessa siinä käyrällä eikä yhden yhtä supistusta siinä käyrällä näkynyt! Olisin halunnut siitä jo pois, mutta kun piti vain siinä pötkötellä ja yrittää rentoutua. Kätilö sitten tuli takaisin sinne ja sanoi, että laittaa nyt meidät jo synnytyssaliin, mutta ei usko, että tänä yönä mitään sen kummempia tapahtuu, kun mulla ei supista kunnolla, vaan on noita ikäviä tekopolttoja.

Synnytyssalissa miulle annettiin kipupiikki ja unilääke, että saisin vähän rentouduttua ja nukuttua. Kätilö sanoi, että katsellaan sitten aamulla tilannetta ja laitetaan oksitosiinitippaa ja voimistetaan sillä niitä supistuksia, mutta nyt pitäisi saada nukuttua ja levättyä. No eihän siinä muu auttanut, kuin maata siellä sängyllä ja yrittää kipujen välissä levätä, kun kerran käskettiin. Olisin halunnut vähän kävellä tai mennä suihkuun, mutta kätilö oli sitä mieltä, että minun täytyy pysyä sängyssä ja rentoutua. No, ehkä parempi niin, oli niin hutera olo siitä unilääkkeestä.

Jonkin ajan päästä lääkkeiden saannista mie aloin oksentamaan. Tuli aivan tajuttoman huono olo ja koko maailma keinui. Tää on miusta edelleenkin niin huvittavaa.. aloitin oksentamisen päälleni (olin siitä unilääkkeestä ihan sekaisin) ja vasta parin oksun jälkeen älysin, että voin siirtyä, ja oksentaa lattialle :D Kätilö oli varmaan innoissaan, kun sai joka paikan siivota. Sitä nimittäin tuli ihan kunnolla ja kamalalla paineella. Tässä vaiheessa mie heitin sen synnytyspaidan nurkkaan ja olin lopun yötä alasti. Tuntui paljon luonnollisemmalle olla ihan alasti, kuin siinä ahdistavassa ja hiostavassa paidassa.

Lopulta kivut siirtyi alavatsalta lonkkiin, reisiin ja ristiselkään. Se kipu oli sellaista jomottavaa polttavaa kipua. Se tottakai koski aivan hirveästi, mutta ei se kipu sellainen ollut, etteikö sitä kestänyt. Tietysti jossain vaiheessa tuntui, ettei jaksa enää, mutta ne lonkka yms. poltot oli paljon helpommin kestettävät, kuin se alavatsakipu, joka veti koko kropan kaksinkerroin. Ne tulivat kolmen sarjoissa eli ensin se kipu lähti aaltomaisena nousuun, tuli kipupiikki ja sitten se rauhoittui ja sitten pieni tauko ja taas kipu lähti nousuun ja vielä kerran... Sitten tulikin taas se helpottava viiden minuutin tauko, jolloin kävin välillä melkein unessakin (uskomatonta miten 5 minuuttia voi joskus tuntua liian lyhyeltä kun taas 30 sekunttia voi tuntua ikuisuudelta…) Ja sitten kaikki alkoi uudelleen. Kipujen ajan mie muistan uikuttaneeni uijuijui, uijuijui tai vaihtoehtoisesti aijaijai, aijaijai.

Niiden kipujen aikana mie vain ensin hoin mielessäni, että kohta sattuu vielä enemmän, kohta sattuu vielä enemmän, kunnes älysin, että ei kun pitää ajatella, että kohta helpottaa, kohta helpottaa :) Se auttoikin ja psyykkasin lopun yötä itseäni kestämään niitä kipuja. Jossain vaiheessa huomasin Pasin torkahtaneen, joten koitin tyynyä purren puoli tuntia niitä uikuttamatta kestää. Sitten jossain vaiheessa hoksasin pientä kipua kohdunsuulla, mutten sitä ajatellut ollenkaan, koska se kipu ei ollut kovaa ja se tuntui jossain hämmästyttävän kaukana.

Lopulta joskus puoli kuuden jälkeen kivut oli jo niin kovat, että sanoin Pasille, että kutsuu kätilön paikalle josko voisin saada lisää kipulääkettä. Siinä vaiheessa kai myös se unilääkkeenkin vaikutus oli lakannut, joten kivut tuntui tietysti kovemmilta kuin niissä lääkehuuruissa. Jonkin aikaa odoteltiin, kunnes kätilö tuli. Hän sanoi, ettei sitä kipulääkettä enää voinut antaa, mutta saisin lähteä käymään suihkussa, jos se auttaisi niihin kipuihin. Hän kuitenkin kokeilisi kohdunsuun tilanteen ensin. Mie en tajunnut enää oikeastaan mitään muuta kuin sen, että mietin miten ihanalta lämmin vesi tuntuisikaan kipeillä lonkilla.

En olisi voinut enää enempää yllättyä (eikä muuten kätilökään), kun hän sanoi, että ei tässä enää minnekään suihkuun mennä vaan nyt aletaan synnyttämään. Mie en ihan käsittänyt, että mitä se tarkoittaa, enkös mie ollut tullut synnyttämään jo silloin kahden aikaan? Katsoin vain hämmästyneenä ja mietin, että alkaako ne oikeat supistukset siis vai mitä se nainen tarkoittaa? Kätilö vain, että ei kun nyt ruetaan ponnistamaan! Sulla on kohdunsuu täysin auki, vain vähän reunaa jäljellä. Olin saanut rentouduttua niin hyvin niiden supistusten välissä, että kohdunsuu oli täysin auennut sen yön aikana. Mie olin todellakin ihan totaalisen järkyttynyt, että nyttenkö se alkaa ja sanoinkin sen, että onko se ihan tosissaan ja tosissaan kuulemma oli, että nyt vain saan ponnistaa heti kun siltä tuntuu.

Miusta ei oikein tuntunut, että olisi ponnistuttanut (kai säikähdin koko hommaa niin paljon) mutta heti seuraavalla supistuksella alkoi tuntumaan, että nyt ponnistuttaa ja sitten siinä kyljelläni rupesin sitä harjoittelemaan. Eihän siitä aluksi tullut mitään, mie vain karjuin kuin elävältä olis syöty. Kätilö tuli takaisin sinne huoneeseen ja ensimmäisenä tokaisi, että lopetahan se huutaminen ja ala ponnistaa. Mie koitin selittää, että miehän ponnistan, mutta kätilö vain määrätietoisesti, että mie huudan enemmän kuin ponnistan ja siinä menee hyvät supistukset hukkaan. Hän rupesi sitten neuvomaan, että suu suppuun vaan ja ponnista kuin tekisit isoa kakkaa :D Ja niin siitä sitten mie hoksasin, että mistä on kysymys ja ponnistelin. Se tuntui niin mahtavalta, kun sai sillä ponnistamisella työntää sen kivun pois tuolta lonkilta. Sen tosiaan teki oikein mielellään.

Voimiahan se ponnistaminen vaati ja välistä miusta tuntui, etten jaksanut enää. Mutta piti vain ponnistaa ja kätilö kannusti vieressä, että ponnista vihaisesti. Niin mie sitten sain aina yhdellä supistuksella ponnistettua sen 3-4 kertaa. Mulle laitettiin sitten happinaamarikin, koska vauvan sydänäänet heikkeni aina välillä, joten tarvittiin vähän lisähapppea. Se naamari tuntui aika ikävälle, mutta sen suojissa oli hyvä ponnistaa vihaisesti.

Sitten alkoikin jo tytön pää näkyä ja paikalle tuli lisää porukkaa. Mie olin edelleen alasti, ja kätilö kysyi, haluanko sen paidan päälle. Mie sanoin, että olisin mieluummin alasti, jos ei teitä haittaa – ja ei kuulemma haitannut. Vauvan pää näkyi jo hienosti ja siinä sitten alkoikin kovasti porukka valmistelemaan vauvan syntymää. Miun piti kuitenkin vielä ponnistaa ja jaksaa ja tässä vaiheessa tuntui, etten millään jaksaisi enää. Kätilö suihkutti jotain puuduttavaa ainetta tuonne emättimen suulle, kun pää alkoi olemaan siellä vähän jumissa jo. Mie sitten vielä ponnistin ja ponnistin vähän supistuksen loputtuakin ja se tuntui jo pahalle. Kyllä se supistuksen voima on mahtava ja upea juttu evoluutiolta. Lopulta kätilö jo sanoi, että saa lopettaa ja niin meidän esikoinen syntyi.

Mie en ihan heti saanut vauvaa rinnalle, koska lastenhoitaja kuivaili siinä tyttöä. Pasi kuitenkin oli siinä vieressä koko ajan ja me molemmat itkettiin vähän, kun kuultiin tytön jo ääntelevän. Se lastenhoitaja kysyi, haluaako Pasi katkaista napanuoran, mutta koska hänellä oli sakset kädessä sopivasti, Pasi sanoi, että leikatkoon hän. Sitten meidän pieni vauva nostettiin minun rinnalle ja se oli ihmeellinen tunne. Mulla oli kädet niin hikiset ja vauvakin oli vielä vähän kostea, joten eihän siitä silittämisestä oikein tullut mitään. Ensimmäiset sanat vauvalle taisi olla ”äiti on tässä”.

9 minuuttia tytön syntymän jälkeen syntyi istukka ja sen jälkeen kätilö alkoi ompelemaan sitä pientä repeämää, jonka olin saanut. Ei siihen tullut kuin muutama tikki, enkä koko ompelua tuntenut ollenkaan. Olin niin hormonien vallassa, etten tajunnut oikein mitään. Sanoin kuitenkin kaikille ja en oikein kenellekään, että ”tämä oli paljon helpompaa kuin mie kuvittelin”. Olin kuvitellut synnytyksen olevan paljon vaikeampaa ja kivuliaampaa.

Jennyn syntymä on kyllä ehdottomasti elämäni ihanin ja hienoin kokemus. Synnyttäminen oli niin upeaa, että todellakin toivon, että saamme vielä lapsia ja että saisin kokea sen kaiken vielä uudelleen.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty