Neljännen lapseni syntymä

Kolme aikaisempaa lastani ovat 14, 10 ja 9v. He ovat kaikki ,eri syistä, syntyneet sektiolla. Tämän lapsen halusin ehdottomasti synnyttää alateitse. Väliä edelliseen oli 9 vuotta, kohtu täysin toipunut eikä minusta siinä näkynyt ultrassa edes mitään arpea. Minut kuitenkin määrättiin sektioon, josta alkoikin sitten tragediamme...Pelkäsin kuollakseni leikkaustilanteessa. En luottanut minua leikkaavaan lääkäriin, enkä pitänyt hänestä. Olen herkkä taiteilijaluonne mutta tämä lääkäri piti minua jonkinlaisena hysteerikkona. Leikkauksen aikana minulla oli pahoinvointia ja hirvittävä hartia-ja päänsärky. Kuitenkin oli ihanaa nähdä pikkuinen tyttömme, ja suukottelin häntä..hänkin oli säikähtäneen näköinen, olen varma että hän ei olisi halunnut syntyä näin.

Minut määrättiin sitten suihkuun leikkausta seur.päivänä. Oliko se liian pian? Haava nimittäin alkoi vuotaa seuraavana yönä,pelästyin, aikaisempien sektioiden yht.minulle ei ollut sattunut mitään tällaista..kätilö tuli katsomaan, ei kuulemma mitään kummempaa..vauvan hoito, imetys ym.sujuivat alusta asti hienosti, maitoa tuli minulla heti runsaasti. Vauva oli kuitenkin ensimmäiset päivät hyvin veltto ja uninen, olen varma että hän sai annoksen tuota puud.ainetta,mikä ei ollut hyväksi hänelle.

Neljäntenä päivänä leik.jälk.halusin lähteä kotiin. Minua alkoi ahdistaa sairaalassa. Oli hirveästi kipuja, mutta en halunnut lääkkeitä. Kotona mieheni katsoi tuota haavaa, se oli hänestäkin karmean näköinen, lähtenyt avautumaan. Yritin hoitaa sitä saamieni ohjeiden mukaan, kuitenkin suihkutus lämpimällä näytti pahentavan sitä. Lopulta annoin sille vain nopean jääkylmän suihkun.

Kävin synn.sairaalassa näyttämässä jo märkivää haavaa. Itkin, olin hirveän kipeä. Lääkäri ei antanut antib.kuuria. Menin yksityislääk.joka totesi haavan tulehtuneeksi, sain kuurin ja haava alkoi parantua. Lääkäri epäili masennusta, kun olin niin itkuinen ja kipeä..tunsin itseni täysin petetyksi. Tällaisia komplikaatioita minulla ei koskaan ollut ollut. Söin kaikkiaan kolme antib.kuuria! Haava märki 2,5kk. Se oli aluksi verinen, sitten sieltä tuli vihertävänkeltaista, paksua mätää..se ei näyttäneyt umpeutuvan lainkaan..ajattelin, että enkö selviä tästä? Jouduin psyk.polille, jossa olin kyllä jo käynyt rask.aikana ep.masennuksen vuoksi. Saamani mielialalääkkeet tekivät minulle karmean olon ja veltostuttivat vauvan..lopetin niiden käytön heti. Kukaan ei tajunnut, että syvä mielipahani oli tilanteeseen nähden aivan oikea, luonnollinen reaktio:pahimmat pelkoni synnytykseen nähden kun olivat toteutuneet. No, taistelin kuukausia tuon haavan hoidon kanssa..muutin hoitoa niin, että kastelin haavaa mahd.vähän. Laitoin siihen paljon talkkia, kuivatin sitä, mikä vähensikin tuo märkimisen määrää..siihen alkoi muodostua rupi. Otin sille vain kylmiä, nopeita suihkuja. Lisäksi matkustimme sisämaahan, kuivempaan ilmanalaan, pois rannikon kosteasta ilmasta..tämäkin auttoi. Paraneminen lähti kunnolla käyntiin Pohjois-Karjalan viileämmässä, raikkaassa kesäilmassa..Haava oli jollain lailla umpeutunut 3kk leikkauksesta. Mutta haavasärky jatkui kuuden kuukauden ajan, öin ja päivin..minulle määrätty Panadol Forte ei auttanut lainkaan, joten lakkasin käyttämästä sitä. Näin painajaisia haavan aukeamisesta joka yö...vauvan hoito kuitenkin sujui kuin ihmeen kaupalla, vaikka syli oli niin kipeä että piti imettää vieressä sängyllä..myös mies oli hyvänä apuna. Hänkin myönsi että lääkärit olivat tehneet minun hoidon kohdalla pahoja virheitä. Tätä kirjoittaessa on tuo äkäinen, itsepintaisen parantumaton haava onneksi jo muuttunut arveksi, kylläkin paksuksi, vieläkin punertavaksi, rumaksi, epätasaiseksi,kuin minua viiltänyt veitsi olisi kiemurrellut ja horjunut..aivan erilaiseksi kuin aikaisempi, siistin huomaamaton arpeni. Nyt vauvani on 9kk ja imetän edelleen häntä. Mutta tuo epäonninen alku on jättänyt häneenkin jälkensä, hän on itkuisempi kuin muut vauvani..valvomista on siis edelleen, onneksi ei kuitenkaan haavasäryn vuoksi! Neuvoni muille äideille on, että välttäkää sektiota viimeiseen asti, samoin lääkkeitä. Lääkäreille haluaisin sanoa, että lääketiede ei ole jumaluusoppia, ei erehtymätöntä: TÄRKEINTÄ OLISI LUOTTAA ÄITIIN, TÄMÄN OMIIN TUNTEMUKSIIN, ja kuunnella häntä..paljolta surulta vältyttäisiin. Äidin itku ei aina ole masennusta, vaan ainoa tapa reagoida epätoivoisessa tilanteessa. Sellaista kipua, jota kuukausia yötäpäivää kestin, harva kestäisi ilman itkua,jos ollenkaan! Ja kun siihen vielä yhdistetään pettymys..luottakaa siis äidit itseenne, kestäkää, älkää menkö sektioon:on eri asia kestää hetki kuin kuukausia. Vaikka olisi ollut kolme hyvää,mukavasti sujunutta sektiota, voi neljäs olla aivan erilainen. Varmaankaan nuo lääkärit eivät tahallaan aiheuttaneet minulle noita kärsimyksiä, mutta mielessä kävi kyllä ajatuksia heistä jopa “pahan edustajina”..tottakai ne jälkeenpäin tuntuvat lapsellisilta mutta noin pitkään jatkuneessa kärsimyksessä ovat aivan luonnollisia-varsinkaan kun en alunalkaenkaan jostain syystä luottanut heihin. Ilmapiiri synn.sairaalassa oli mielestäni jotenkin muuttunut epäedulliseen suuntaan aiemp.vuosiin verrattuna..no,vaikeahan näitä on tarkkaan analysoida ja syyllisiä on turha etsiä, mutta yksi asia on varma: jos pikkuinen vielä saa kaverin, ja synnytän viidennen lapseni, etsin lääkärin joka suostuu alatiesynnytykseen, edes yrittämään sitä. Hyvää vointia kaikille äideille ja pikkuisille!

nimim.sektiokin voi olla synnytys h****tistä.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty