Poikamme syntyi hätäsektiolla 11.10 klo 18.53. Pituutta tällä paivänpaisteella oli 46cm ja painoa 2950g. Lapsi pääsi heti leikkauksen jälkeen vauvateholle lämpökaappiin, olihan hän syntynyt ennenaikaisesti, 36+4.
Olin siis tähän asti viettänyt 6 päivää sairaalasssa raskausmyrkytyksen kourissa, verenpaineet taivaissa, valkuaista virtsassa (parhaimmillaan 4.1 grammaa litrassa). Painoa tuli sairaalassa ihan kiitettävästi nestekertymien takia, mutta onneksi ne kaikki kilot jäivät lopulta sinne synnärille..
Kolmantena sairaalapäivänä aloitettiin Cytotec-murusilla synnytys. Supistuksia odoteltiin ja odoteltiin. Eipä kuulunut, ainakaan säännöllisiä (kivuliaita kylläkin). Sunnuntaina (5. sairaalapäivä) pidettiin välipäivä ja pääsin porukoille iltapäiväksi, jospa vaikka siellä olisi tutussa ja turvallisessa ympäristössä supistukset alkaneet. Ei mitään.

Maanantainakin pidettiin välipäivä ja lääkäri määräsi että Cytotec-muruset aloitettaisiin taas tiistaina. Noh, toisin kävi. Kolmen aikaan maanantai-iltapäivällä alkoi armoton päänsärky (migreenin kaltainen). Silmät eivät kestäneet päivänvaloa yhtään ja näkökentässä näkyi kokoajan tähtiä. Päänsärky paheni tunti tunnilta, eivätkä vahvatkaan kipulääkkeet enää auttaneet. Jossain vaiheessa alkoivat tajuttoman kivuliaat supistukset.

Silmilleni tuotiin kylmä kääre, joka tietenkin peitti näkökentän kokonaan. Minua lähdettiin viemään alakertaan synnytyssaliin. Salissa minut laitettiin CTG-käyrään, supistusten aikana sikiön pulssi tippui suurinpiirtein 75 paikkeille (normaalisti oli siellä 135 paikkeilla). Edelleenkään en nähnyt mitään, kuulin vain kätilöiden ja hoitajien puheita: "onko sali valmis?" "Onko leikkuri valmis?" "Nyt mennään ja lujaa, muuten lapsi kuolee". Siinähän sitten koetat pitää itsesi ojennuksessa: Multa pääsi itku ja tuli paniikkikohtaus. En saanut henkeä ja ylävatsaan pisti. Enkä nähnyt mitään.

Salissa viimein minulta otettiin kääre silmiltä pois. Hoitaja laittoi katetrin ja sen jälkeen minulta puhkaistiin kalvot. Viimeinen asia, jonka muistan, oli anestesialääkärin ruskettuneet kasvot.

Sitten heräsin heräämössä. En muista mitä sanoin ensiksi, mutta hoitajan vastaus sanoihini oli: "ole hiljaa, täällä on muitakin" -Enkä ollut edes huutanut (omasta mielestäni) Minulle kerrottiin että olin saanut pojan. Käsitin kyllä mitä minulle sanottiin, mutta silti se tuntui uskomattomalta.

Nukahdin uudestaan ja seuraavaksi heräsin lepohuoneesta mieheni vierestä. Hänet oli soitettu kotoa synnärille ja oli yhtä pelokkaan näköinen kuin minäkin. Mahaan koski ja minuun pumpattiin lisää kipulääkettä.
Seuraava yö oli aika rankka. Kipulääkettä piti saada kokoajan, en nukkunut kuin puolen tunnin pätkiä, välillä oli kylmä ja välillä kuuma. Onneksi mieheni oli siinä lähellä, juotti minulle vettä ja silitti päätä ja näytti minulle puhelimella otettuja kuvia vauvasta -uudelleen ja uudelleen. Ja aina minua itketti.
Seuraavat päivät menivätkin ihan toipuessa ja kipulääkkeitä syödessä. Ihanaa oli käydä suihkussa, silloin ei koskenut mihinkään!

Kun viimein pääsin vauvateholle, pari päivää leikkauksen jälkeen, ja näin oman pienen kullanmurun, itkin vuolaasti. Nuo pienet kädet ja pienet jalat. Se pieni nenä, joka selvästi on ylpeän, itkevän äidin nenä. Hän on meidän pieni poikavauva. Jotain mitä kukaan ei tule viemään meiltä pois. Siitä lähtien sitten vierailin vauvateholla jatkuvasti. Imetin ja kylvetin ja vaihdoin puhtaisiin siellä.
Vauva pääsi maanantaina 18.päivä luokseni synnyttäneiden osastolle vierihoitoon, eli vietimme yhden yhteisen yön huoneessani. Ja tiistaina 19.päivä pääsimme kotiin. Vietin siis tasan kaksi viikkoa sairaalassa.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty