Kaikki alkoi sunnuntai-iltana (05.12) joskus vähän ennen kello 20, kun
olin koneella palstailemassa ja kateellisena luin Istolle, miten
Elluska82 oli aiemmin päivällä lähtenyt synnyttämään, kun oli mennyt vedet.
"Niin ne toiset!" mietin kateudesta vihreänä...

Hetken päästä nousin tuolista ylös avaamaan ovea (Istolla piti olla
peli-ilta serkkunsa kanssa ja mun piti mennä saunaan), kun siinä
kävellessä yhtäkkiä vaan "hulahti" housut ihan märiksi. Olin ihan
:o , mutta menin tyynesti avaamaan oven ja vasta sitten vessaan.
Vessassa sitten totesin, että housut oli TODELLA märät ja ettei kyse voi
olla mistään muusta kuin lapsivedestä. Edelleen ihan tyynenä pyysin
Istoa tuomaan mulle kuivat housut ja selitin tilanteen. Isto sitten
alkoikin heti panikoimaan ja suorastaan KÄSKI mun soittaa synnärille.
Isto lähti sitten vielä käymään ulkona ja mä soitin sillä aikaa
äitipolille ja siinä läpipääsyä odottaessa (numero oli varattu vaikka
kuinka kauan) pakkailin paria kassia; toista itselleni ja toista vauvalle.
Kun sitten vihdoin pääsin läpi, niin täti käski ottaa rauhallisesti ja
lähteä pikkuhiljaa tulemaan sinnepäin. Tässä vaiheessa mulla alkoi
paniikki nostamaan päätään...

Iston tultua takaisin mä pakkailin vielä viimeisiä kamoja ja vessassa
aloin sitten itkeä. Yhtäkkiä kaikki tuleva pelotti niin pirusti.


Synnärillä oltiin joskus kello 21 aikaan ja siellä mut tutkittiin ja
pistettiin käyrälle. Viereisen sermin taakse tuli hetken päästä nainen,
jolla oli pahoja ja aivan liian ennenaikaisia supistuksia, ja mun tuli
paha mieli. Kun ei varmaan hällä ollut mukavaa, kun verhon toisella
puolella oltiin tultu synnyttämään...

Sairaalaan saapumisen jälkeen multa katosi ajantaju, mutta jossain
vaiheessa meidät siirrettiin perhehuoneeseen. Mutta vaikka huone oli
sisustettu nätisti valkoisella ja vaaleansinisellä ("Hienompi sänky kuin
kotona", Istokin vitsaili), niin se oli kuitenkin SAIRAALAHUONE ja mä
oon koko pienen ikäni kammonnut sairaaloita. Niinpä siinä tuli parit
itkutkin väännettyä...

Jossain vaiheessa yötä Isto päätti sitten lähteä kotiin ja tulla
takaisin aamulla. Mä jäin "nukkumaan" ilman supistuksen supistusta tai
muita synnytyksen etenemisen merkkejä.

Aamulla (06.12) Isto sitten tuli ja TAAS mä itkin - tällä kertaa
onnesta, kun rakas saapui. Luulin ihan oikeasti, että kuolen siihen
yksinäisyyteen, kun lähes koko yön laskin tunteja, että milloin Isto
tulee takaisin...

Aamupäivällä sitten tavattiin meidän synnytyslääkäri, joka oli
tanskalainen mies. Puhui hiukan huonosti suomea, mutta oli erittäin
pätevä ja mukava. Sisätutkimuksen jälkeen päätettiin, että mulle
laitettiin tippa synnytyksen käynnistämiseksi.
Näin tehttiin ja seuraavan 6 tunnin ajan mulla oli supistuksia, jotka
välillä tulivat liian harvoin ja välillä taas liian tiheään - annostusta
siis jouduttiin muuttelemaan koko ajan.
Illalla mut sit taas tutkittiin (olen kyllä vähäks aikaa saanut
tarpeekseni sisätutkimuksista ) ja meidän järkytykseksi MITÄÄN
ei ollut tapahtunut! Kaikki oli ihan turhaa! Niinpä mä sain
taas syyn itkeä...

Koska mitään edistystä ei ollut tapahtunut, niin Isto lähti taas kotiin
nukkumaan ja mä jäin yksin. Olo oli hirveä ja VÄSYNYT.
Nukuinkin kai hetken, koska joskus kello 23 aikaan heräsin kipeään
supistukseen. Kätilö oli jo aiemmin luvannut mulle petidiini-piikin,
joten soitin kelloa sen saadakseni.
Kun kätilö oli mennyt, kello oli noin 00 (luultavasti vähän vajaat) ja
soitin äidille (jonka tiesin kuitenkin valvovan) ja ajattelin, että
puhutaan sen aikaa, kunnes petidiini alkaa vaikuttaa ja alan nukkumaan...

No, me sitten puhuttiin äidin kanssa asioista maan ja taivaan väliltä,
kunnes äiti parin tunnin päästä havahtui huomaamaan, että mun
supistukset jatkuivat edelleen ja ovat tulleet jokseenkin säännöllisesti
5 minuutin välein jo parisen tuntia.

Äiti sitten alkoi kunnolla seuraamaan mun supistuksia (näin jälkeenpäin
ajatellen toi on aika huvittavaa) ja joskus kello 03 aikaan supistukset
tihenivät ja kello 03:30 sovittiin äidin kanssa, että mä soitan kätilön
ja sen jälkeen takas äidille.

Kätilö tuli ja tutki mut, kohdunsuu oli jo 5cm auki! Niinpä mä
nousin, otin joitain tavaroitani ja mut vietiin synnytyssaliin...
Salissa hetken aikaa odoteltuani sain taas puhelinlinjan auki ja pääsin
soittamaan äidille, joka oli tietty huolissaan. Jatkettiin äidin kanssa
juttelua samalla tavalla kuin aiemminkin ja kun puolen tunnin päästä mun
kohdunsuu olikin jo 9cm auki, niin lopetettiin äidin kanssa ja soitin
Istolle, että NYT pitäisi lähteä tännepäin...

Istolle soittamisen jälkeen mulla katosi täysin ajan- ja paikantaju,
olin jo tosi kipeä ja muistan vaan pätkän sieltä, toisen täältä. Sen
muistan, että ilokaasu teki mulle TODELLA pahan olon ja sen,
kun lääkäri laittoi mulle parakervikaalipuudutteet ( = piikit
kohdunkaulaan molemmille puolille), niin se oli täyttä tuskaa ja olisin
voinut tappaa ko. tyypin...

Istokin sitten tosiaan tuli jossain vaiheessa ja parhaansa mukaan yritti
helpottaa mun oloa. (Mun oma rakkaani. inlove.gif En kyllä ikinä unohda
Iston panosta.) Välillä mä seisoin ja pidin Istoa kaulasta ja välillä
taas makasin milloin missäkin asennossa, mutta mikään ei ollut hyvä. Olo
oli tosi hirveä.

Edes ponnistusvaiheen aloittaminen ei helpottanut mun oloa. En
varsinaisesti tuntenut sitä "kuuluisaa" halua ponnistaa ja ponnistettava
silti oli. Mutta homma ei edennyt. Jossain vaiheessa kätilö sitten pyys paikalle toisen kätilön ja ultran ja ultralla he sitten totesivat vauvan olevan "väärässä tarjonnassa" eli kasvot ylöspäin. Ei hyvä.

Seuraavaksi paikalle tuli lääkäri, joka jälleen kerran mut tutkittuaan
totesikin, että mun häntäluu ei anna periksi, alatiesynnytys ei onnistu.
Päädyttiin siis sektioon. Aluks olin paniikissa ko. päätöksestä, koska pelkäsin nukutusta, mutta kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei siinä paljon ehtinyt pelkojaan
miettimään. Mun viimeinen muistikuva synnytyssalista on huolestunut ilme
Iston kasvoilla...

Leikkaussalissa mut sitten pestiin ja muutenkin valmisteltiin HYVIN
ripeästi. Muistan vaan kysyneeni, että onko tuttu kätilö paikalla (oli
hän) ja sen, kun anestesialääkäri sanoi: "Sä nukut kohta" ja sitten
olinkin unessa.

Meidän pikkumies näki päivänvalon ensi kertaa 07.12.2004 kello 07:47 ja
pääsi jo hyvin pian isänsä syliin. Kello 10 aikaan mut
siirrettiin osastolle ja hetken odoteltuani sain molemmat elämäni miehet
luokseni.


Siinä meidän synnytyskertomus. Kaiken kaikkiaan synnytys kesti siis
kokonaiset 35 tuntia ja 47 minuuttia.
Ja koska kokemus kuitenkin oli jokseenkin traumaattiinen, niin kaikkia
yksityiskohtia en vieläkään pysty kertomaan. Mutta ehkä onkin parempi
muistaa kaikki noin, hiukan pehmitettynä versiona.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty