Vielä pieni esikoisemme sai pikkuveljen...
Niin, ensimmäisen synnytyksessä oli leikki kaukana kun tyttöä tehtiin vaivaiset 29 tuntia. Enemmän ja vähemmän tuskaisaa se oli, supistukset alkoivat to-pe välisenä yöllä kolmelta ja jatkuivat koko perjantaipäivän ja seuravan yön, kunnes viimein sain hassunkurisen pikkuisen tuhisijan, tummatakatukkaisen tytön syliini lauantaiaamuna klo 07.59.
Eikä siis aikaakaan kun huomasimme jälleen että olen raskaana. Mies oli kuukautta ennemmin lähtenyt armeijaan ja päätti jäädä sinne vuodeksi. Eli olisin yksin tytön ja kasvavan mahani kanssa koko pitkän talven ja vauvan synnyttyäkin vielä 3kk. Ultraäänissä povattiin tyttöä kahteen otteeseen, itse olin kyllä toivonut poikaa...
Ähinää ja tuhinaa riitti kun autoakaan ei ollut; kaikki kauppareissut jne. pyyhälsin isolla mahalla lumihangessa rattaita työntäen. Supistuksia tuli vklla 32 ja kesti muutaman viikon, mies pääsi kotiin reiluksi viikoksi jotta saisi vähän levähdettyä. Tyttö nousi seisomaan ensimmäisiä kertoja ja konttasi karkuun minkä kerkesi,siis perässä sai juosta ihan koko ajan. Päätettiin sitten naimisiinkin mennä vielä jouluna. Että tekemisen puutetta ei ainakaan ollut! Rv:lla 26 pappi paukaisi aamenet ja komeasti tanssattiin valssit.
Loppua kohti jännitys tiivistyi: miten mies pääsisi mukaan synnytykseen 300km päästä? Kun oli sunnuntai 4.4, pari napakkaa supistusta enteili vauvan saapumista maailmaan. Ei auttanut kun miehen lähteä rovaniemelle, puoli kymmeneltä illalla lähtee viimeinen juna ouluun jos lähtö tulee. Yöllä ei tapahtunut mitään, aamulla neuvolaan, kahdelle sormelle auki niinkuin viimeksikin jo oli. Puolilta päivin oli miehen pikkusisko käymässä ja istuin vessan pöntöllä ja yhtäkkiä supisti niin että en meinannut päästä siitä ylös. Kännykkä oli jossakin lähellä ja pöntöltä soittelin miehelle että "varmana se syntyy tännään!"
Kolmen aikaan mentiin tytön kanssa anopille kylään ja tunti seurattiin supistuksia, kymmenen minuutin välein. Soitin tyttökaverille että nyt lähetään lenkille. Viiden huiteilla oltiinkin jo parin kilometrin päässä ja vauhti oli niin kova ettei aina tiennyt supistiko vai ei. Mutta kylla supisti. Jännättiin, joko pitäis miehen alkaa tulla.
Kuudelta tultiin kaverin luo, alettiin laittaan paperille supistusten väliä ja alkoi olla 5 min ja kyyristelin ja kieriskelin kivusta. Seitsemältä soitin sairaalaan että mitäs tehdään, käskivät vielä odotella mutta kunhan väli yhtään tihenee niin sitten saapi tulla. Soitto miehelle että alahan tulla. Kahdeksan aikaan olin tulla jo hulluksi, oli todella aika lähteä viemään tyttö mummolaan ja itelle tavaroita pakkaamaan. Anoppilan pihalla mies soittaa; junaa ei tulekaan. Itkin ja raivosin että minkä h....vetin takia ei ole voinut varmistaa aikatauluja. No, kaveri lupautui olemaan tukena loppuun asti.
Mentiin kotiin ja olisin halunnut mennä suihkuun mutta supistusten väli oli vain 2 minuuttia ja kaverilla alkoi tulla hätä, ettei ehditä koko sairaalaan. Mahassa velloi ja verta ja limatulppakin tuli. Soitettiin mulle taksi, kaveri lähti omalla autolla edeltä. Taksikuski luuli että en ollut edes kipeä, vaan eipä nähnyt miten takapenkillä irvistin, kouristin,revin ja purin omaa mukaanotettua tyynyä. Tekstarit äideille ja isille, että menoa on nyt. Puoli 11 sairaalassa, 4 cm auki! Jes, ihan hyvä homma, vaikka olis voinu olla enemmänkin!
Peräruiskeet ja saliin. En missään nimessä halunnut ilokaasua, ensimmäistä tehdessä oksensin ja sekoilin ja omasta mielestäni melkein tukehduin siihen oloon - no thanks. Kätilö oli ihana, aina pisti käden jalalle tai olalle, rauhoitti kummasti. Mieskin oli armeijan kyydillä tulossa kuulema puoleenväliin matkaa josta sisko toisi sairaalaan asti. Lopultakin. Puoli yhdeltä tuli mies, väsyneenä kun edellisenä yönä oli nukkunut vain pari tuntia. Sekös minua kiinosti, ei pätkääkään siinä tilanteessa. Löhösin melkein tunnin ammeessa, mutta tulin pois kun alkoi yököttään supistuksen aikana. Kestin supistukset ihmeen hyvin, istuin kiikkutuolissa ja katsoin isoa kelloa:kohta loppuu koita jaksaa kohta loppuu...
Vartin yli 2 oli jo 7 senttiä auki ja laitetiin paracervikaalia. Auttoi vain toiselle puolelle, kipu oli sietämätön kun se tuntui vain toisella puolella mahaa!! Järkyttävä tunne! Puolen tunnin päästä sanoin kätilölle että en voi olla kun on niin toispuoleista, kätilö sanoi että "oisit heti sanonu". Lääkäri tuli ja tutki: 9cm auki...herra jumala, ja näin helposti! Että hädintuskin sai laitettua sen puudutuksen sinne kohdunkaulaan. Se auttoi, ja ekat työnnätykset tulikin jo vartin yli kolme.
Ponnistusvaiheessa (14min) karjuin, huusin, huohotin, annoin monta kertaa periksi, olin varmaa että kuolen, repeän enkä selviä enkä jaksa ja jos se jumalauta on minusta kiinni niin repikää se ulos sieltä tai jättäkää sinne, ihan sama kun tämä loppuis jo! Niin se sitten vaan tuli, en tajunnut mitään kun työnsin ja hiki lensi ja kyyneleet valui tuskasta, ja herrajestas se olikin poika!! Iso, turvonut miehenköriläs sieltä tuli eikä mikään pikkutyttö!! Olin onnesta sekaisin...
Ja olen vieläkin, poika 5kk ja isosisko 1,5v. Isä kotiutui pojan ollessa 3kk. Siihen asti aika meni sumussa, olin sekaisin väsymyksestä, ikävästä, huolesta, vaipoista, kaikesta. Eilen oli mahat sekaisin, vaihdoin 8 kakkavaippaa ja muut päälle. Nyt keikkailen, yövuorosta otan kaiken ilon irti ja isi valvoo ja syöttää lapsia kotona. Kolmaskin vielä tulee!
<< Takaisin
© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty
