Jenny 20.1.2000
Olin ollut jo uudesta vuodesta asti kipeänä, valvoin öitä ja supisteli välillä kovaakin, mutta sitten kun keikahti sänkyyn ja uni tuli, loppuivat supistukset. Laskettu aika oli 19.1.2000 ja samana iltana menin levollisin mielin nukkumaan valmiina heräämään taas yöllä supistuksiin. Ja niinhän kävikin että klo 1 yöllä alkoi supistella ja heräsin liikkeelle. Kaksi tuntia meni ja kävin siinä sitten Markulle sanomassa että jokohan meidän pitäis lähtä. Markku oli kovassa kuumeessa ja flunssassa (ramppikuume aivan selvästi) ja hän tuumasi vaan että alahan nukkumaan. Menin maate sänkyyn ja saman tien kuului pieni poksahdus ja lapsivettä alkoi tulla. Ei hulvahtamalla kuten olin pelännyt, että jossain kaupassa lorahtaa ämpärillinen lattialle. Siinä ensin olin vähän puulla päähän lyöty, kunnes tajusin että olis varmaan viisainta lähteä käymään sairaalassa. Sanoin Markulle että nyt kuule pitää lähtä, lapsivesi meni. En oo koskaan nähnyt sen nousevan niin vauhdikkaasti sängystä. Kun minä vielä vessassa katselin että mistähän löytäisi kuivia vaatteita päälle, Markku huuteli ovelta että millon sinä tuut?? Soitin veljen vaimolleni Hannelle joka oli tulossa synnytykseen mukaan, koska opiskelee kätilöksi. Ja onneksi tuli, Markulta evättiin pääsy synnytykseen, koska hän oli sairaana. Ajoimme halki pakkasöisen Raahen kohti sairaalaa. Koska sairaalassa oli remontti meneillään, meidän piti mennä ensin päivystykseen, jossa tätit pistivät minut paareille makaamaan ja soittivat osastolle että olisi synnyttäjä tulossa. Menimme jostain maanalaisten käytävien kautta ja jossain välissä meitä tuli kätilö Outi vastaan. Pääsimme osastolle ja kello oli noin neljä. Minut laitettiin sydänäänikäyrään. Kohdunsuu oli n. 2 cm auki ja kalvot eivät olleetkaan puhjenneet kokonaan vaan jonnekin ylemmäs oli ilmeisesti tullut pieni reikä, josta lapsivettä tihkui. Supistukset olivat käyneet jo kotona kun lapsivettä alkoi tulla, aika kipeiksi. Sain ensihätään kipulääkettä lihakseen, josta ei ollut kyllä mitään apua. Lisäksi sain lämpimän jyväpussin, mutta sekään ei tuntunut hyvältä. Supistukset voimistuivat ja purin jo tyynyn kulmaa etten herättäisi koko osastoa. Outi-kätilö tuli käymään ja sanoin että haluaisin jonkin sortin puudutusta. Niinpä lähdimme synnytyssaliin. Tai eipä sitä saliksi paljon voinut sanoa. Remontin vuoksi "salina" toimi eräänlainen varastohuone jonne nippa nappa kaikki mahtui. Istuin terapiapallon päällä ja Hanne hieroi selkääni, samalla kun imin ilokaasua. Hetkeksi olo helpottui, mutta sitten tuli paha olo ja ilokaasu sai väistyä. Vuoro vaihtui ja Outi poistui seurastamme ja hänen tilalleen tuli Taina. Joskus klo 7 aikoihin lääkäri Annaleena tuli antamaan minulle Pcb-puudutuksen. Olisin halunnut epiduraalin, mutta kätilö ja lääkäri ehdottivat että jos kokeiltaisiin ensin Pcb:tä. Ja se auttoi. Kaksi tuntia meni enkä ollut oikeastaan ollenkaan kipeä. Sitten puudutuksen teho alkoi loppua ja Annaleena teki taas vierailun luoksemme ja sain Pcb:n toisen kerran. Pyysin edelleen epiduraalia, mutta kätilö oli sitä mieltä että synnytys etenee sen verran vauhdikkaasti ettei kannata laittaa epiduraalia. Lisäksi se olisi sitonut minut sänkyyn. Muistaakseni kalvot puhkaistiin tässä vaiheessa. Pcb:n myötä olin taas jossain autuudessa. Kävimme Hannen kanssa syömässä osastolla ja palasimme jälleen saliin. Taas alkoi puudutuksen teho laskea ja ärräpäät lenteli ilmassa. Nyt liittyi joukkoomme lääkäri Merja joka antoi vielä kerran Pcb:n, mutta vain puolet aikaisemmista kerroista. Sain unen päästä kiinni ja nukahdin vähän. N. klo 13 alkoi avautumisvaihe olemaan lopuillaan ja tunnin päästä pääsimme ponnistamaan. 10 päivää ennen synnytystä oli vauvan painoarvio 3100 g ja lääkäri meinasi että semmoinen 3500 g olisi syntymäpaino, mutta eipäs luoteta laitteisiin... Eli, klo 14 aloimme ponnistaa. Kokeilin erilaisia asentoja mutta aloin olla sen verran puhki ettei jalat enää kantaneet, joten eikun sängylle pötkölleen. Minulle laitettiin oksitosiinitippa, mutta jostain syystä se ei auttanut kuten olisi pitänyt ja ponnistusvaihe pitkittyi. Klo 15 aikaan Taina-kätilö soitti lääkärin paikalle: imukuppi olisi otettava avuksi. Puristin Hannea rystyset valkoisina kun imukuppi asetettiin vauvan päähän. Tässä vaiheessa huusin että mua ette enää koskaan tule näkemään täällä. Mikään ei ole koskaan sattunut niin paljoa. Tällä hetkellä huone oli tupaten täynnä porukkaa: Minä, Hanne, kaksi kätilöä, kaksi lääkäriä, lastenhoitaja sekä vielä se imuvehje. Olin aivan finaalissa, en olisi jaksanut enää. Lääkäri veti imukupilla vauvaa ulos, Taina-kätilö oli valmiina ottamaan vauvan vastaan ja Leena-kätilö seisoi jakkaralla sängyn vieressä ja painoi kaikin voimin vatsaani. Ja kyllähän se vauva sieltä lopen tuli 1 tunnin ja 21 minuutin ponnistamisen jälkeen klo 15.36. Suloinen tummatukkainen prinsessa, painoa 3980 g ja pituutta 51 cm. Vauvan solisluu oli murtunut ulosautossa ja jalat sinersivät, mutta sain hänet vatsani päälle ja tirautin pari kyyneltä liikutuksesta. Pisteitä vauva sai 8, 9 ja 10. Kun poistuimme salista sanoin, ehkä mä kuitenkin voisin tänne vielä joskus tulla. =) Markku pääsi katsomaan vauvaa pian sen jälkeen kun olimme päässeet osastolle. Ja oli ikionnellinen kuten minäkin.