Synnytyskertomus   Oli helteinen toukokuu ja minä reppana viimeisilläni raskaana... Laskettuaika oli 10.5, mutta yli mentiin. Ensin ajattelin jo äitienpäivänä 9.5, että jospa se tänään syntyisi, olisi se aika ihana äitienpäivä lahja. Sitten tuli laskettupäivä 10.5, muttei tietoakaan lapsesta. Seuraavankerran 12.5 ajattelin, että onhan sentään nimipäiväni, ehkä se tänään yllättää. 15.5 oli tulevan lapseni isoisän syntymäpäivä, jokohan alkaisi tapahtua...17.5 hyvän ystävämme, tulevan kummisedän syntymäpäivä, mutta mitään ei tapahtunut. Ajattelin ettei lapsi syntyisi ikinä ja päätin"unohtaa"koko asian.   Lähdimme tuttavaperheemme luokse viettämään iltaa 19.5.2004. Olin hieman tavallista väsyneempi, mutta yritin kuitenkin pysytellä kaksivuotiaan kummipoikani mukana menossa. Leikimme ja peuhasimme ihan koko illan. Minua oli supistellut viimepäivinä jonkunverran ja niin tänäkin päivänä, mutta en uskonut että lähtö tulisi. Kahdeksalta taisin sanoa miehelleni ensimmäisen kerran, että jopas tänään supistelee. Katselin kelloa ja totesin hiljaa itsekseni, että viidenminuutin väleinhän niitä jo tuleekin...mutten sanonut kenellekkään mitään, sillä aina kun luulin että nyt se on sitä, niin se ei ollutkaan. Yhdeksän jälkeen ystävämme lähti viemään meitä takaisin kotiin, minua supisti jo aika napakasti, mutta sinnittelin vielä.   Kotiin päästyämme otin lämpimän suihkun ja ajattelin, että taitaa se lähtö vielä tänäiltana tullakin. Kello oli jo kymmenen ja päätin kuitenkin yrittää vielä nukkumaan menoa. Seisoin kylpytakki päällä vessassa ja pesin hampaita, kunnes yhtäkkiä jalkovälistäni lorahti jotakin lattialle. En ollut siitä kuitenkaan ihan varma, kun lattia oli suihkun jälkeen muutenkin märkä, joten jatkoin harjaamista. Kunnes taas se tapahtui! Kuivasin lattian, jotta näkisin seuraavankerran, että mitä ja minkäverran sieltä oikein tulee sitä. Odotin ja odotin, eikä mitään enää tullut. Menin olohuoneeseen kertomaan tätä omituista tapahtumaa miehelleni ja sanoin, etten kuitenkaan ole varma oliko se lapsivettä ja tuliko sitä ollenkaan vai kuvittelinko vain...Pläts, kuului taas lattialta juuri kun oli selittämässä asiaani. Katsoimme molemmat hämmästyneenä toisiamme ja totesimme, että nyt se on menoa. Soitin aivan paniikissa synnärille ja he antoivat luvan lähteä tulemaan. Aloin itkeä hysteerisenä, etten haluakkaan lähteä vielä, mieheni lohdutteli ja sanoi, että koitahan nyt kuitenkin pukeutua niin lähdetään. Meillä ei ollut omaa autoa, joten hyvä ystävämme, joka juuri oli tuonut meidät takaisin kotiin, lähti viemään meitä Kätilöopistolle.   Vihdoin saavuimme laitoksen pihaan, oli kylmää ja pimeää sekä satoi tihkuttamalla vettä. Olo oli ihan omituinen ja jännittynyt. Kello oli vähän yli yhdentoista kun saavuimme viidenteen kerrokseen portaitapitkin ylös. En tuntenut suppareita enää lainkaan, mutta sisätutkimuksen tehtyään kätilö totesi, että käynnissä ollaan ja n.3cm auki. Lähdimme pimeään, kosteaan yöhön vielä kävelylle, jotta supistukset hieman voimistuisivat. Kävely auttoi ja lähdimme vihdoin synnyttämään. Synnytys eteni reipasta vauhtia, enkä vielä kuudessa sentissä ollut mielestäni"kärsinyt"juuri lainkaan. Kello oli n.kolme yöllä, kun olin jo 6cm auki. Sen jälkeen alkoikin jo tuntua erittäin tuskaiselta ja aloin menettää tietoista minääni. Huusin ja kiroilin, rukoilin apua ja puudutusta. Kello oli jotain kuusi aamulla, kun kätilö sanoi, että olen jo 9cm auki, että pahin on jo ohi, eikä puudutusta ehdittäisi antamaan. Ihan kohta minusta tulisi äiti!   Yöhoitaja vaihtui aamulaiseen ja minä vain huusin. Ilokaasua en voinut käyttää, siitä vasta kamala olo tulikin... Uusi kätilö siirsi minut säkkituolinpäältä sänkyyn ja laittoi täyteen piuhoja...? Enää en tiennyt paljonko kello on ja mitä minulle oli oikein tapahtumassa. Kipu oli kamala, enkä toivonut mitään muuta kuin kotiinpääsyä! Olin valmis luopumaan koko ideasta tehdä lapsi, olin ihan valmis jättämään leikin kesken ja lähtemään vain pois. Vihdoin sain aamukahdeksan aikaan epiduraalin, joka auttoi yhden supistuksen ajan...ja taas se alkoi! Joka supistuksen aikana minulle tuli valtava tarve ponnistaa, mutta en vielä saanut. Tätä oli kestänyt jo monta tuntia, en jaksanut enää.    Aah, vihdoin sain luvan ponnistaa ja minähän ponnistin, ponnistin ja ponnistin! Imukupin avustamana hän päätti vihdoin ja viimein tulla ulos minusta. Oi sitä onnen hetkeä! 20.5 klo.10.36 meistä oli tullut uusi, onnellinen pieni perhe. Kaikki tuska ja kipu unohtuivat välittömästi pojan nähdessäni. Millään muulla ei ollut enää mitään väliä, minulla oli kaikki mitä olin ikinä toivonut, ihana mies ja maailman suloisin poika! Tämä pieni poika, joka ei tahtonut syntyä minään muuna päivänä, kun juuri tänä Helatorstaina, jolloin kellään muulla ei olisi minkään sortin nimi-tai syntymäpäiviä!   Synnytyksestä jäi minulle aikamoiset traumat, en edes kunnolla muista mitä tapahtui, enkä tiedä miksi. Olen kuitenkin hengissä kaiken tämän jälkeen ja minulla on ihana, terve poika, joten aion kodata pelkoni uudestaan ja näyttää kaikille, että minä pystyn siihen! Olenhan sentään vahva...ja olenhan sentään NAINEN! Menkäähän kaikki raskaana olevat naiset hyvillä mielin synnyttämään ja tehkää se sydämmienne pohjasta. Rankkaa se on, mutta kyllä kannattaa.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty