No täältä tulee yksi synnytyskertomus.
Raskauteni oli vaikea. Oli hepagestoosi, raskausajan diabetes, raskausmyrkytys ja joku aivan outo ihottuma, vähän niin kuin nikkeliallergiaa koko kropassa, paitsi päässä. Jouduin sairaalaan jo 1,5kk ennen synnytystä. Kotona sain käydä joskus päivävisiitillä, mutta sekin oli kortilla.

Viikkoja mulla oli 37+3 kun alotettiin käynnistys yllämainittujen ongelmien takia. Olimme mieheni kanssa perhehuoneessa ja käynnistys alotettiin emättimeen laitettavilla pillereillä. Supistuksen alkoi ja pysyi aika hienosti tasaisina, mutta illalla ei ollu tapahtunu juurikaan kohdunsuulla ja annettiin pistos, että supistukset loppuvat. Isi lähti kotiin ja minä jäin synnärille "lepäämään". Koko yön supisteli inhottavasti piikistä huolimatta, mutta seuraavana aamuna (rv 37+4) ei edelleenkään muutosta kohdunsuulla.

Isi tuli aamulla takaisin ja laitettiin tippa supistuksia lisäämään. Taas se alkoi, uusi yritys. Noin kymmenen aikaan aamulla mentiin synnytyssaliin ja lääkäri puhkaisi kalvot. Siitä lähti kunnolla synnytys käyntiin ja supistukset lisääntyi normaalisti. Kokeilin jossain vaiheessa ilokaasua, tuli huono olo. Koko ajan makasin sängyllä, ei saanut kävellä vedenmenon takia ja lapselle laitettiin päähän sydänseuranta antura. Kipujen lisääntyessä sain tramalia ja petidiiniä ja auttoi. Jopa nukahdin hetkeksi. Herätys kipujen kovasti lisäännyttyä ja tilattiin anestesialääkäri laittamaan epiduraali. Se laitettiin supistuksen kanssa, eikä tuntunut yhtään. Enään supistukset ei ollu niin kipeitä. Jossain vaiheessa soitin kätilöä huoneeseen ja kerroin, että on kakkahätä-olo. Tilanne kohdunsuulla 7cm auki, älä vielä ponnista.
Helpommin sanottu kuin tehty. Siinä sitten hengiteltiin kimpassa, kätilö, isi ja minä Ponnistushalu rupesi oleen sietämättömän kova ja lopulta lupa heltisi. Tuntui, että ei ikinä ole ollut niin paljon voimaa kun sillon. Puhkuin, puhisin ja ärjyin, mutta samalla tunsin, että vauva ei mahdu. Sitten muistikuva hämärtyy...jossain vaiheessa huone on ollu täynnä ihmisiä, muutama kätilö, lääkäri, lastenlääkäri, isi...ja kaikki niin sekavaa...mitä tapahtuu...ja taas ponnistuttaa. Muistan, että lääkäri sanoi ottavansa imukupilla. Koeveto, ei seuraa. Uudelleen, ja irti pääsi. Tästä hetkestä en muista, isi kertoi jälkeenpäin. Omat voimat olivat aivan loppu ja taju välillä kankaalla. Sanoin lääkärille, etten kertakaikkiaan enään jaksa ja sitten lähdettiinkin hätäsektioon. Matkasta leikkuriin muistan ne ponnistustuskat ja käskyt, älä ponnista Salissa sanoin narkkarille, että antaisi unen heti ja sitten taju pois.
Heräämössä sain kuulla, että meillä on poika ja kaikki on hyvin.
Kun olin virvonnut kunnolla pääsin osastolle ja sain pojan syliin ja isin viereen Sairaalassa olimme viikon.
Kaikki tuntui olevan niin hyvin. Seuraavana päivänä kotona vessassa istuessani huomasin, että jostain tulee verta...mistä?? Pesin sektiohaavaa ja huomasin , että se oli auennut vähän navan alapuolelta. Soitto äidille (kätilö, terveydenhoitaja) joka tuli paikalle. Siitä sairaalaan ja haavaa avattiin vähän enemmän, AUTS.
Antibiootit päälle ja kotiin. Mulle tuli lopulta kotisairaala kotiin hoitamaan haavaa joka mahan sisällä vain paheni. Eli haava oli auki just navan alta noin kahden sormen verran ja loppuhaava oli mahan sisällä sektiohaavan myötäsesti. Kävin gynellä haavani kanssa ja kaikki oli sitä mieltä, että kyllä se itestään paranee. Sitten seuraava ongelma. Haava rupesi umpeutumaan mahan sisältä siten, että ihan alas olisi jäänyt mätäloukku jota ei olisi voitu hoitaa. Lopulta kävin kirurgin juttusilla ja hän hämmästeli haavaa ja lääkärien toimintaa (tai toimettomuutta). Hän otti minut vkonlopun jälkeen osastolle ja leikkurissa avasi haavan uudelleen. Se oli jo niin likainen, että sitä ei enään voitu sulkea Olin sairaalassa 3 päivää ja kotona ihana 3vkoa vanha poikani ja rakkaani. Olo oli maailman surkein.
Kotiin päästyäni kotisairaala kävi hoitamassa haavaani pari kertaa päivässä ja särkylääkkeitten avulla yritin jaksaa. Haava sai kasvaa umpeen itsekseen pohjia myöden ja jäi arvatenkin todella ruman näköiseksi. Aikaa haavan paranemiseen meni noin 2kk.
Tämä tämmöinen on kuitenkin aikas harvinaista, joten älkää pelätkö sektioita. Seuraava sektioni meni todella hienosti Olikohan vähän sekavaa tekstiä, mutta yrittäkää saada selvää tai jos jää jokin vaivaamaan ni kysykää rohkeasti.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty