Esikoisen syntymä:
Tiistaina 29.1.02 klo 6.25 heräsin kummalliseen poksahdukseen. Takana oli äärimmäisen huonosti nukuttu yö. Ihmettelin mikä se oli, ja käänsin kylkeä. Samassa tuntui aivan kuin olisin pissannut, mutta en pystynyt pidättelemään sitä mitenkään... Lapsivesi! Herätin mieheni ja sanoin kastelleeni sängyn. Ei raukka tajunnut mitä oli tapahtunut, ennenkuin sanoin että synnytys on alkanut. Soitin äidilleni jonka tiesin olevan sinä päivänä menossa Poriin töihin ja pyysin meille kyytiä, meillä kun ei ole omaa autoa. Tein miehelle eväät silläaikaa kun hän kävi suihkussa ja sitten istuin keinutuoliin odottelemaan kyytiä. Muualle en uskaltanut istua, kun olisi kaikki paikat kastuneet. Yhtään ainoaa supistusta ei tullut.

Kahdeksan maissa soittelimme jännittyneinä sairaalan synnyttäjien oven ovikelloa ja meidät otti vastaan eläkeikää lähestyvä kätilö (jonka myöhemmin kuulin olleen kätilönä silloin kun minä itse synnyin). Täyteltiin tietoja, otettiin supistus ja sydänkäyrää ja kävin suihkussa. Mieskin kävi vaihtamassa siaraalavaatteet. Meidät vietiin huoneeseen joka esiteltiin meille luxus-sviittinä. Huoneessa oli parisänky, tv, radio ja se näytti MELKEIN makuuhuoneelta. Yhtäkään supistusta ei ollut tullut vieläkään, mutta sanoivat, että hyvä kun tulitte kun kerran vedet on menneet. Käskivät yrittää levätä tulevaa koitosta varten.

Klo 16 ei ollut vieläkään tapahtunut mitään. Tv:stäkin tuntui tulevan vaan chattia. Mies nukkui koiranunta, minä en jännitykseltäni saanut nukuttua sitäkään. Mies ihmetteli, miten tämä voi olla näin tylsää puuhaa.... Asialle ei tehty mitään, sillä on kuulemma parempi jos synnytys käynistyy itsekseen. klo 22 iltavuoroon tullut kätilö toi minulle unilääkkeen, jotta saisin edes vähän nukuttua. Mitään ei edelleenkään ollut tapahtunut. Kätilö sanoi, että aamulla aletaan käynnistää, jos sitäennen ei mitään tapahdu. Mies oli jo aivan tympääntynyt ja itseäkin alkoi kyllästyttää tv:n katselu. Otin lääkkeen ja aloimme katsoa salaisia kansioita.

En tänä päivänä muista mitä siinä jaksossa tapahtui, sillä sen aikana tulivat ensimmäiset supistukset 17 tunnin sairaalassaolon jälkeen!

Alussa pyysin miestä hieromaan selkääni ja yritin löytää "mukavaa" asentoa. Kivut yltyivät kuitenkin pian niin, että ei mistään tuntunut olevan mitään hyötyä. Kokoajan oli pissahätä ja vessassa käyminen aiheutti aina kamalat supistukset. Yhden maissa soitin kelloa ja pyysin "jotain" helpotusta. Kätilö opasti ilokaasun käytön ja sitä sitten hengittelin. Aluksi siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, mutta sitten pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Tuli hassun humalainen olo, taisin jopa vähän naureskella jotain omia juttujani. Seuraavat tunnit kuluivat aika sumussa, en edes tiedä mitä mieheni tuolloin teki vai oliko edes paikalla. Ajattelin kaikkea kummallista ja sekavaa ja toisaalta tuntui, että leijui ajassa taaksepäin jonnekkin esihistorian aikoihin. Kipu ja koko touhu tuntui jotenkin niin alkukantaiselta ja "eläimelliseltä". Tunsin merkillistä yhteyttä kaikkiin esiäiteihin jotka ovat synnyttäneet ties missä luolissa.

Viiden aikoihin aamuyöllä yllätin itseni kyselemällä puudutteista. Koska epiduraalin sai aikaisemmassa vaiheessa kuin muut, ilmoitin haluavani sen. Kunhan kipu loppuisi ja pian. Kohdunkaula ei ollut avautunut vasta kuin noin 3 cm tai jotain... Aika pian meidät tultiin siirtämään synytyssaliin epiduraalin laittoa varten. Kun se oli laitettu, alkoi mielestäni kaikkein kamalin vaihe! Kipu meni kyllä suurimmaksi osaksi pois, mutta tilalle tuli aivan järkyttävän voimakas ponnistamisen tarve aina supistuksen tullessa. Keho veti aivan väkisin itseään ponnistukseen vaikka kuinka yritin pidätellä ja estää. Tuossa vaiheessa vapisin, tärisin, hikoilin, kirosin ja manasin ja mies istui kalpeana keinutuolissa salin nurkassa eikä uskaltanut sanoa eikä tehdä mitään. Oli raukka aivan kauhuissaan nyt kun oli alkanut tapahtua... Sen verran olin kuitenkin "tajuissani" että tietoisesti aloin keksiä miehelle tekemistä, ettei vaan joudu katselemaan sivusta. Juoksutin hakemassa minulle vettä ja kylmällä vedellä kostutettuja käsipyyhkeitä ym.

Vihdoin aamuvuoroon tullut kätilö ilmoitti "ilouutisen" seuraavalla supistuksella saisin ponnistaa! Kello oli 8.00 keskiviikkoaamuna. Katsoin oikein kelloa silloin... Mies oli silloin jo vieressäni pitämässsä kädestä. Ponnistin minkä itsestäni irti sain ihan vaan ponnistamisen ilosta, suu hymyssä. (no okei, taisi olla enemmänkin irvistys...) Kätilöt kannustivat vieressä ja kehuivat, että hyvin tulee. En osannut ajatella kipua ollenkaan, halusin vaan hoitaa homman päätökseen ja päästä kivusta eroon. Klo 8.21 sitten vauva syntyi. Kävi ilmi, että oli kakannut lapsiveteen ja yrittivät imeä hengitysteitä puhtaaksi. Joku tunari oli vaan laittanut imulaitteen pussin väärin ja siinä meni aikaa ikuisuudelta tuntuva aika kun sitä korjattiin. Vihdoin saivat kuntoon ja hengitystiet puhtaiksi ja kuulin parkaisun. Kysyin, kumpiko se on. Kätilö sanoi, että isä saa kertoa.

Mieheni katsoi ja oli pitkään hiljaa. Sitten epäilevällä äänellä sanoi: Tyttö. Se on tyttö! Olin ikionnellinen! Kaikki olivat odotusaikana sanoneet, että poika teille tulee ja jotenkin siihen oli tottunut. Tyttö oli kuitenkin ehdottomasti ILOINEN yllätys! (olen aina toivonut tyttöä jostain syystä...) Itkuhan siinä pääsi kun sai sinertävän limaisen vauvan rinnalleen. Muistan vieläkin miltä vauvan iho tuntui... Vaikka kivut olivat kamalia, totta on, mitä sanotaan, että palkinto tuosta on mitä ihanin. Muistelen haikeana noita hetkiä ja synnytystä seuranneita sairaalapäiviä. Kotiintuloa ja sitä kummallista "onnenhuumaa" Ja haluan päästä kokemaan tuon kaiken taas uudelleen....

Ja Pienemmän syntymä:
Perjantai aamulla klo 7.30 lähdin synnytysosastolle, jotta synnytys käynnistettäisiin. Mies ei edes herännyt lähtööni, Emma heräsi kun kävin hyvästelemässä nukkuvan esikoiseni, joka ei enää kauaa olisi ainoa lapsi, ainoa huomiomme kohde. Sanoin että äiti lähtee nyt hakemaan vauvaa. Emma otti minua kaulasta kiinni, halasi ja tuumasi, että äiti synnyttää. (kai sitä nyt 1v10kk tytön pitää jo tietää mistä vauvat tulee.. ;-) ) Melkoisen liikuttuneena menin ulos odottelemaan kyytiäni. Ulkona oli kylmä ja kirkas, kuu oli kaunis; pieni sirppi, mutta kuitenkin hämärästi hahmottui koko kuun pyöreys. Äitini oli jälleen kuskina matkallani synnyttämään...

Osastolla olin lähes minuutilleen kahdeksalta. Hoitajat toivottivat minut jälleen tervetulleeksi ja ohjasivat minut huoneeseen. Siihen SAMAAN huoneeseen jossa olin ne aiemmat 9 turhauttavaa päivää. (olin jo aikaisemmin seurattavana ja käynnistystä yritettiin raskaushepatoosin vuoksi rv:llä 37) Nyt pääsin 'sille toiselle' vuodepaikalle, siihen, mistä huonekaveri lähti synnyttämään kahden cytotecin murusen jälkeen. Ajattelin että tämän täytyy olla hyvä enne. Alkuun minut laitettiin heti sydänkäyrälle ja odottelemaan lääkärinkiertoa. Lääkäri tutki, arvioi jälleen vauvan kokoa ja lantion kokoa ja tuumasi että 4500g. Mahtuu syntymään alakautta. Käynnistellään cytotecilla... HEMMETTI! ajattelin. Minkä IHMEEN tähden ne aloittaa samalla tavaralla, mikä ei viimeksikään tehnyt mitään... Olin TODELLA pettynyt. Soitin miehelle kotiin ja hänkin hermostui täysin. Meuhkasi, että turhaan hän täällä nyt käyttää jo valmiiksi isyyslomapäiviä moisen humpuukin tähden. Homma kääntyi siihen että minä sainkin rauhoitella miestä.... Parin tunnin kuluttua, kun ei mitään supistuksia tuntunut, asetuin taloksi ja varauduin PIIIITKÄÄN sairaalareissuun. Iltapäivällä sain toisen annoksen, eikä siitäkään mitään. Enempää ei annettu, sanottiin että katsotaan mitä huomenna keksitään kokeilla. Cytotecia en enää kuitenkaan saisi. Mies vei lapsen hoitoon jo valmiiksi jos vaikka lauantaina olisi parempi päivä. Illalla minulle sanottiin etten saa syödä puolenyön jälkeen enää mitään ja kyseltiin valmiiksi että onko minua ennen nukutettu tai puudutettu. Varautuivat myös mahdolliseen leikkaukseen siis... Pelotti.

Yön nukuin hyvin vaikka pelkäsin mahdollista leikkausta. Edelleenkään ei supistellut. Aamulla taas otettiin sydänkäyrää ja sain uuden huonekaverin, hänkin tuli käynnisteltäväksi. Siinä jutellemmessamme tunsin tutun tuntuisen napsauksen ja luulinkin että lapsivesi meni. Kääntelin vähän kylkeä, mitään ei valunut, ajattelin, että vauva napsautti vaan itsensä jotenkin häpyluuhun tai jotain. Vielä 10 minuuttia maattuani alkoi tuntua, että NYT valuu! Hypähdin alas sängyltä ja LOISKIS -lattia kastui! Vihreää lapsivettä! Soitin hoitajan paikalle, joka antoi minulle ”vaipan” ja käski minut takaisin vuoteelle jatkamaan käyrän ottoa. Kirjoitti käyrään ”lapsivesi meni klo 8.30. vihreää”. Lääkäri tuli huoneeseen, tutki siinä ja sanoi ”synnytyssaliin, laitetaan tippa. Kohdunsuu 3-4cm auki ja kanava valmiina (ei enää takana) kohdunkaulaa vähän jäljellä.” Soitin miehelle ja käskin tulemaan heti. Minut kärrättiin synnytysosastolle ja laitettiin vauvan päähän kiinni seurantalaite joka mittasi sydänääniä. Langaton versio, eli liikkumaan pystyi. Sitten alkoivat laittaa tippakanyylia. Suonta ei meinattu saada millään ja touhu kesti vaikka kuinka. Mies saapui paikalle suunnilleen samalla hetkellä kun tuli ensimmäinen supistus josta synnytyksen käynnistyminen laskettiin alkaneeksi. Kello oli 10.00 lauantaina 22.11.

Istuin keinutuolissa kiikuttelemassa, juteltiin miehen kanssa ja supistuksia meni. Ei kovin pahoja, niistä selvisi syvään hengittämällä. Noin klo 11 kätilö kävi huoneessa ja laittoi tippaa pikkuisen isommalle. Supistukset alkoivat tuntua jo mojovammilta. Supistuksen tullessa nousin keinutuolista porrasjakkaran varaan nojaamaan ja kyykistelin vähän niinkuin kyykkyyn- ylös jalat levällään. Lapsivettä lorisi aina supistaessa pitkin lattiaa. Huohotin ja läähätin. Supistusten välissä lösähdin keinutuoliin vetämään henkeä. Supisteli tasaisesti 5 min välein, minkä lie ajastimen laittanut siihen tippaan... ;-) Mies istui vieressä ja piti kädestä. Purskahdin itkuun, että ”mä en haluu-tää on kamalaa...” Ajattelin, että touhussa kestää vielä vaikka kuinka ja koska juuri ja juuri kestin supistukset, en pyytänyt mitään lievitystä vielä. Halusin varata kivunlievitykset siihen vaiheeseen kun alettaisiin olla ”tositoimissa”. Kätilö kävi taas klo 12 ja laittoi tippaa isommalle. Sanoin, että mitäs sitä suurentelet, että ei tämä kivalta tunnu näinkään. Siirryin sängylle tutkittavaksi ja kätilö sanoi kohdunsuun olevan reilusti 4cm auki ja kohdunkaulan hävinneen. Eteni kuulemma normaalisti ja normaalilla vauhdilla. Jäin sängylle istumaan. Kätilö tarjosi ilokaasua ja suostuin ottamaan sen vastaan. Ajattelin että kiskotaan tästä nyt kunnon huppeli, niin menee kipu pois mielestä. ;-) Vedin niin syviä henkäyksiä kuin pystyin ja heti kun hiukankin alkoi tuntua että supistus tulee. Hetken päästä olin melkoisessa huppelissa. Supistuksen tullessa keskityin vain ajatukseen ”kisko kisko- hengitä hengitä” Ja vedin ilokaasua henkeni edestä ;-) Väliajat ”ratsastin” sängyllä, toinen jalka roikkui toisella puolella, toinen toisella puolella ja heijasin siinä itseäni. Olo tuntui väliajat epätodellisen hyvältä. Pystyin jopa ajattelemaan että kohta meillä on kaksi ihanaa lasta. Supistaessa nojasin taaksepäin käsiini. Alkoi tuntua että ponnistuttaa ja tuntui, että kakkaa tulee, mutta en välittänyt. Samanlaista oli Emman synnytyksessä ja sitä kesti varmaan tunnin. Murisin ja ponnistelin "kakkaa". Mielessä kävi välillä pyytää jotain kaasua vahvempaa, mutta ajattelin että en vielä... Murisin. Noin klo 13 kätilö tuli taas. Sanoin, että olen varmaan kakannut alleni kun niin ponnistuttaa. Makaamaan sängylle ja kätilö tutki. Supistus, ponnistus. Kätilö huusi:” HEI! Tämähän syntyy!” Kiiruusti painamaan kelloa, jotta muut kätilöt saataisiin paikalle. Ei tehoa, huuteli käytävälle ja sanoi, että KIIRE! Kätilö pyysi miestä säätelemään sängynvipuja ja ties mitä kaikkea, en siinä hösselissä huomannut. Otti minulta ilokaasun pois. Kapinoin. Kerrankin olisin halunnut olla humalassa. Jalkani nostettin telineille ja ponnistin vaan edelleen. Toiset kätilöt saapuivat paikalle juuri kun tunsin itse että pää syntyi. Sitten sain komennon, että LOPETA! Ole siinä sitten ponnistamatta kun ponnistuttaa... Muljahdus. Lapsi tuli ulos minusta. Häkellyin ihan ja kysyin, että joko se tosiaan tuli? Kätilöt nauroivat vaan ja sanoivat että juu-u. Hartiat olivat olleet vähän piukassa...Kello oli 13.13. Alkoivat imeä hengitysteitä vauvalta ja sanoivat että aika jötkäle täältä tulikin. NEITI! Itkin ja nauroin ja sanoin, että niin sen pitikin olla! Miehen kanssa itkettiin, että nyt meillä on siskokset, ihanaa. "Risuna" parkaisi ja se nostettiin rintani päälle. ”ompas se ruma” tuumasin. Kätilöt heti puolustelemaan, että eikä ole... :-) Vauva tuntui painavalta rintani päällä ja haisi pikkuisen kakalle ja oli ihan kinainen. Mies lähti kätilön kanssa puhdistamaan ja punnitsemaan vauvaa ja toinen jäi parsimaan minua. Joku pieni repeämä tuli ja pari tikkiä laitettiin. Juteltiin niitä näitä. Minulla oli epätodellisen selvä ja kirkas olo. Nyt se vihdoin on ohi. Lähes 3 viikkoa tätä lasta onkin ”synnytetty”... Istukka plumpsahti ulos ja se näytettiin minulle. Painoi melkein KILON! Kuulin lastenlääkärin ja toisen kätilön päivittelevän vauvan kokoa ja kysyin paljonko... 4940 GRAMMAA ja 53cm. Herranjumala ajattelin, miten se VOI olla NIIN iso! Ja silti syntyi niin helposti! Synnytyksen kestoksi merkittiin 3tuntia 15 minuuttia. Ponnistus 3 minuuttia! Tuntui hyvälle. Risuna sai pisteitä 8-9-9 ja annettiin kainalooni. Kahvia hörppiessämme tuntui että tämä synnytys meni ihan nappiin! Hyvä minä! :-)

Mies saatteli minut osastolle jonne jäin vauvan kanssa. Sunnuntaina aloin ehdotella joko pääsisin kotiin maanantaina... Sunnuntai-iltana Emma tuli katsomaan pikkusiskoa. Liikuttavan hartaasti hän kurkisteli vauvaa ja halusi siskon syliin. Otin Emman syliini ja vauvan siihen Emman syliin. Ihanasti isosisko silitti vauvan päätä ja ihmetteli vauvan silmiä, nenää ja suuta. Ihanasti sujui siskosten ensitapaaminen. Maanantaina todella pääsimme kotiin, vaikka maitokaan ei ihan vielä ollut noussut kunnolla rintoihin. Tiistai oli yhtä hormonimyrskyä. Itku tuli milloin mistäkin, mm siitä, että vauva näytti mielestäni rumalta. Onhan se tuollainen punakka verrattuna isompaan lapseen. Suretti myös se että emme ole ostaneet vauvalle etukäteen mitään uusia vaatteita; ruma vauva-raukka joutuu käyttämään isosiskolta jääneitä vanhoja ja kuluneita vaatteita. Tuntui myös, että kukaan ei välitä vauvasta, kun kukaan ei soita, eikä halua tulla käymään, ja kuitenkin itse olimme toivoneet kotiutumisrauhaa. Itku tuli myös täysinäisestä pyykkikorista, Emman ja miehen taistelusta pukemisesta, sekä siitä, että illalla suihkussa luulin, että minulla ei ollut muuta hiustenhoitoainetta kuin se joka minulla oli sairaalassa mukana. En halunnut haista samalle kuin sairaalassa... ;-) Myöhemmin maito alkoi suihkuta rinnoista -itkettäminen helpotti. Ihanaa tämä 'baby blues'!

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty