Oli 23.9.2003 yö.Heräsin kolmen aikaan käymään vessassa. Kun istahdin takaisin sängylle,niin tuntui kova vihlaisu mahassa.Ajattelin,että alkaako se muka nyt jo?Olihan raskausviikkoja tänään tullut täyteen vasta 37. Ei toinenkin vihlaisu. Herätin avomieheni että nyt on lähdettävä. Hän vaan hymähti että ei ole mihinkään kiire ja alkoi nukkumaan takaisin.Pyöriskelin sängyssä ja aloin tuijottaa kalenteria joka näkyy keittiöstä makuuhuoneeseemme. 23.9... eli horskooppi olisi vaaka tai neisyt.. tämähän on se päivä jolloin se voi olla kumpi tahansa! No olkoon.. saa tulla jos on tullakseen. Pääsenhän tästä suurensuuresta mahasta eroon! Lopulta en jaksanut enää kotona ja herätin mieheni ja sanoin, että nyt on pakko lähteä.Hän meni ihan rauhassa suihkuun ja soitin sillä välin anopille,että tulee hakemaan meidät. Hän tuli ja puin vaivalloisesti vaatteet päälle pyörien välillä tuskista ympäri kämppää. Saavuimme puoli kuudelta sairaalan eteen. Anoppi oli niin jännittynyt että hän unohti laittaa käsijarrun päälle, ja auto lähti liukumaan. siihä me sitten pidimme autoa paikallaan että hän sai laitettua sen päälle. Pääsimme mieheni kanssa sairaalaan ja minut laitettiin käyrille ja katottiin kuinka paljon oli jo auki. 4 senttiä jo. onneksi.. pääsimme huoneeseen ja aloitin ruikuttamaan epiduraalia, jonka sain jo puolen tunnin päästä.. Sitten kivut lähti, yritin levätä mutta puhelin soi koko ajan. Heitin puhelimen miehelleni joka tiputti sen lattialle ja se meni rikki!! oikein tuurien päivä! Kivut palasivat ja vessahätäkin iski. pääsin peltiämpärille pisuille, sitten kun minun piti nousta siitä ylös niin huimasi niin paljon, että minut nostettiin. Tunsin itseni valaaksi joka on jo niin lihava joka ei jaksa nousta ylös. Kätilö käänsi minut kyljelleni ja vauvan sydänäänet katosivat. Yhtäkkiä huone oli täynnä valkotakkisia ja ihmettelin, että mitä nyt tapahtuu. Ne käskivät mieheni ulos huomaamattani ja puhkaisivat kalvot,ja laittoivat sitä kautta anturit vauvan päähän. Minut käännettiin takaisin selälleen ja aloin ihmettelemään missä mieheni oli. Kysyin kätilöltä, että mihin se äijä tosta tuolilta meni? Hän sanoi,että keittämään kahvia ja sanoin että hakekaa se äkkiä takaisin.  Lopulta minua alkoi kovin ponnistuttamaan mutta kätilö sanoi että ei  vielä.Kierin tuskissani ja ponnistelin vähän salaa koska se helpotti. Kymmene minuutin päästä kätilö sanoi että nyt saa ponnistaa.. Ponnistin ja ponnistin, se sattui aivan kamalasti! vauvan pää tuli aina vähän matkaa ulos ja kätilö silitteli vauvan hiuksia. Tuntui koko ajan siltä että se menee takaisin päin vaikka kuinka paljon yritän. Kätilö huomasi että ei se mahdu kunnolla ja leikkasi helpotukseksi episiotomian. Hän ei sanonut minulle,että hän leikkaa sen ja se sattui niin paljon et sanoin ai saa.... mitä helv..... sä teet! Lopulta huusin että en ponnista enää ku en jaksa. Mies kannusti vieressä että vähän vielä. Kätilö lisäsi oksitosiinia. Sitten ponnistin oikein kovaa ja lopulta se ihana poika syntyi kello 10.47. Hän painoi 2990g ja pituus oli 48cm. Isä leikkasi napanuoran ja kylvetti vauvan.. itku siinä tuli kun maailmaan tuli jotain sellaista mitä ei olisi ikinä uskonut. Nytkin itkettää kun kirjoitan, niin ihmeellinen tapahtuma se oli. Nyt poika on kohta viiden kuukauden. hyvin menee!Ei ole ollut kun 2 korvatulehdusta.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty