Oli tiistai 9.12.2003. Vein miehen aamulla töihin ja palasin kotiin. Tänään olisi neuvola, raskausviikkoja tasan 39. Laskettuun aikaan ei olisi enää kauaa, tasan viikko. Vaikka tulokasta oli kyllä odoteltu, ettei ainakaan menisi yli, jäisi joulu viettämättä. Suihkusta tullessa valahti jotain housuun ja äkkiä soittamaan miehelle taksinrattiin, että olisikohan se nyt sitä. Olo ei muuttunut miksikään, ei supistanut tai jos oikein mietti niin ehkä vähän ja välillä, joten ajattelin mennä ainakin sinne neuvolaan kun aikakin oli. Neuvolassa terveydenhoitajaan tuli vauhtia kun kerroin aamuisesta. Teki kuitenkin tarkastuksen normaalisti ja oli sitä mieltä että kannattaisi mennä äitipolille ainakin näyttämään. Suositteli, etten ajaisi autolla, jos se vaikka oli lapsivettä. Soitin miehelle ja pyysin jospa vaikka heittäisi minut sillä taksillaan sairaalalle, kun terveydenhoitaja oli niin suositellut. "No tästä p****sta puhkes rengas, eikä täällä oo tunkkia, voi v***u millanen firma tää oikeen on ku ohkasilla talvirenkailla mennään jo kolmatta vuotta..." Eli ajoin itse äitipolille. Kaiken sörkkimisen jälkeen todettiin, ettei se ollut lapsivettä. Ja kaikista niistä sörkkimisistä ärsyyntyneenä, alkoi supistukset. Tajusin sen vasta myöhemmin. Mies oli lopulta saanut tunkin ja renkaan, päässyt takaisin töihin ja illaksi kotiin. Illalla laskettiin yhdessä supistuksia. Seitsemän minuutin välein. Ihmettelin, kun ei ne sattuneetkaan. Kahdelta yöllä heräsin vessaan, olo tuntui tikkuiselta, mutta nukahdin kuitenkin uudelleen. Aamu neljältä en saanut enää nukuttua, nyt ehkä jo vähän sattui. Mies heräsi kuudelta töihin, ihmetteli kun olin ylhäällä ja tiskasin. Kysyi, pitääkö jo lähteä sairaalaan. Päätin jäädä vielä kotiin, kunnei nyt niin kovasti sattunut. Supisteli neljän minuutin välein. Mies lähti töihin. Pakkasin laukun sairaalaa varten ja kävin suihkussa. Puoli kahdeksalta soitin miehelle, että voisi tulla hakemaan minua kun ehtisi. Ulkona kyytiä odotellessa mietein vielä, että josko jäisi kuitenkin kotiin kun ei tämän kummallisemmalta tuntunut. Supistuksen tullessa olin kuitenkin ihan valmis lähtemään. Matka ei kestänyt kauaa, mutta hienon mersunkin penkillä se tuntui tuskalta. Sairaalan ovella mies oli vähän hämillään, sanoi että tuntui pahalta jättää toinen siihen. Sanoin soittavani, että miten käy. Olin varma, että laittavat vielä kotiin. Kätilö pyysi vaihtamaan vaatteet ja käymään sängylle. Olin sentin auki, supistuksia tuli tasaiseen tahtiin. Keräsin kamppeeni ja siirryin huoneeseen odottelemaan tilannetta. Sain aamupalaakin, vaikkei oikein ollut nälkä. Soitin miehelle ja kerroin tilanteen, sanoin että olisi parempi ruveta hommaamaan tuuraajaa ratin taakse. "Tarkottaako se nyt sitä, ettet sä tule sieltä ilman vauvaa?""Kyllä se nyt vähän taitaa tarkottaa sitä." Puoleenpäivään mennessä, kun mies sitten huoneen ovelle ilmestyi, ei tilanne ollut muuttunut miksikään. Olin kaksi senttiä auki ja supistuksista selvisin hyvin keinutuolin ja lämmitettävän vehnäpussin avulla. Kätilö lähetti meidät kävelylle kahvioon, jos se ei auttaisi niin puhkastaisiin kalvot tai annettaisiin peräruiske. Lapsivesi meni sairaalan kahviossa. Supisti ja nyt sattui. Vähän ennen kahta iltapäivällä siirryimme synnytyssaliin. Lääkäri kävi tutkimassa, olin neljä senttiä auki ja antoi luvan epiduraaliin. Sanoin kokeilevani vielä ilokaasua. Kätilön vuoro loppui, kannusti että tänään saatte vauvan, ja lähti. Samassa paikalle pyrähti uusi kätilö, kätteli enkä saanut mitään selvää sanoista. Pyysin heti kuitenkin sitä epiduraalia ja mieheltä jotakin mihin voisi oksentaa. En kuitenkaan oksentanut. Kätilö alkoi valmistella epiduraalia ja laittoi tippaa paikoilleen. En saanut puheesta mitään selvää, imin vain ilokaasua. Kätilö pisti minuun kolme tippaneulaa, ennen kuin onnistui. Mies katseli sähläystä sivummalta, kertoi myöhemmin, että hirvitti. Lääkäri tuli laittamaan epiduraalin, kätilö piti minua paikoillaan ja puhui rauhallisesti ja nyt sain jo puheestakin selvää. Puudutus vaikutti pian, mutta outo tunne jäi johonkin sisälle. Kätilö kysyi, että helpottaako. Imin kuitenkin kaasua, kipu oli jännä. Olin kuullut siitä kakkahädän tunteesta, mutta tämä ei ollut sellainen. Kun kipu ei hellittänyt, pyysin kätilöä katsomaan. Epiduraalin laitosta oli muutama minuutti, olin yhdeksän senttiä auki, kätilö kehoitti ponnistelemaan omaan tahtiin. Mies katseli ihmeissään, näinkö nopea juttu. Käskin ottamaan kameran laukusta. Ponnistelin aina kun supistus tuntui. Vähitellen tuntui siltä, että supistukset heikkeni, en ollut oikein varma koska ponnistaa. Kätilö alkoi laittaa tippaa mikä voimistaisi supistuksia, kehoitti silti ponnistelemaan. Paineen tunne laskeutui jalkoväliin, kätilö häipyi käytävälle, ponnistin taas ja tunsin vauvan pään jossakin, kätilö tusasi edelleen tippaa. "Kuule kun musta tuntuu, että se syntyy nyt", sanoin kätilölle. "No katsotaas..." Tippa jäi laittamatta, kätilö puudutti välilihan ja valmisteli leikkausta. Vauva tuli maailmaan vauhdilla, kätilöllä oli sakset kädessä, välilihaa ei leikattu. Näin isän katseesta, että poika oli tullut. Olimme molemmat hieman ihmeissään, kun kaveri syntyi ilman suurempia kipuja ja kyyneleitä. Nyt on kuukausi mennyt ja vieläkin ollaan ihmeissään tästä tähtiesiintyjästä.

<< Takaisin

© 2003-2005 www.vauvat.net Tekstien kopionti ilman lupaa ehdottomasti kielletty