Oli vuosi 2001. Syksy oli tullut ryminällä ja niin tuli meidän esikoisemmekin. Laskettu aika oli 27. päivä syyskuuta, mutta 21. päivä lääkäri sanoi, että kohdunsuu on jo neljä senttiä auki! Lääkäri päätti, että synnytystä jouduitettaisiin tipalla, koska synnytys kuulemma muutenkin olisi niin lähellä. No, minä soitin miehelleni ja kerroin, että nyt se lapsi laitetaan tulemaan. Mies sanoi tulevansa heti kun töiltään ehtisi. Minä pääsin sitten osastolle odottelemaan. Päivä kului ja iltapäivällä hoitaja tuli kertomaan, ettei tänään ehdittäisikään käynnistää. Minä soitin taas miehelleni ja kerroin, ettei ollut mitään kiirettä, huomiseen menee. Aamulla yhdeksän aikaan sain peräruiskeen ja sitten suoraan synnärille. Mieskin ilmaantui paikalle tueksi vaimolleen. Tippa käteen ja odottelemaan. Kello oli n. 10.00. No, mitään ei tapahtunut, supistuksia ei tullut ja tuntui siltä, ettei mistään nyt tule mitään. Klo 13 lääkäri tuli katsomaan ja päätti puhkaista kalvot. Johan alkoi tapahtumaan! Supistukset tulivat saman tien ja järkyttävän kivuliaina! Mieheni pyyhki tuskanhikeä otsaltani ja ojensi kaarimaljaa, kun tuska aiheutti jo pahaa oloakin. Anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin vähän ennen kahta ja kivut laimenivat. Synnytys eteni normaalisti kunnes tuli aika ponnistaa. Minä ponnistin ja ponnistin, mutta mitään ei tapahtunut. Lapsi ei ollut laskeutunut ollenkaan. Yhtäkkiä sali täyttyi kätilöistä ja lääkärikin ilmestyi paikalle. Imukuppi. Kiljuin kuin kuolemaa tekevä, kun imukuppia laitettiin paikalleen. Puristin mieheni kättä niin lujaa, että hänelle jäi kynnenjäljet ihoon. Kätilöt yrittivät rauhoittaa, mutta en todellakaan rauhoittunut! Kaikki alkoi menemään poskelleen. Imukuppi irtosi. Paukahti lattialle ja repäisi samalla aikamoisen haavan. Lapsen sydänäänet alkoivat kadota. Katsoin lääkäriä silmiin ja lääkäri katsoi pahoittelevasti takaisin. Lapsi ei tulisi näin. Olin todella väsynyt, itseasiassa tajunnan rajamailla. Leikkaussaliin. Supistukset olivat muuttuneet ponnistusvaiheen aikana taas voimakkaiksi alaselkäkivuiksi. Viimeisin mitä muistan oli anestesialääkärin karjaisu: "Nukutetaan! Tämä tyttö ei jaksa enää!". Ja niin tuli pimeys. Puoli yhdeksältä illalla hoitaja herätteli minua, kertoi, että oli syntynyt kiharatukkainen komea poika klo. 19.00. Minä mietin puoliunissani, että toivottavasti poika on vaaleaihoinen, koska muuten saan mieheltäni satinkutia...:) Miehenikin riensi vierelleni, sopersi, että poika on aivan äitinsä näköinen, poskipäät ja kaikki niin kuin äidillään. Sitten tuotiin poika. Pieni mustatukkainen eskimo, 3610g ja 52cm. Kurtisteli kulmiaan ja itkeskeli, pää oli imukupin jäljiltä venynyt ja todella arka. Poikaressukkani. Aamulla näin poikani uudemman kerran, enkä uskaltanut koskea, en ottaa syliin. Mieheni hoiti poikaa koko sairaalassa olo aikamme, minä en uskaltanut koskeakaan. Imetin kyllä, mutta vain imetin ja sitten pyysin hoitajia ottamaan hänet. Synnytys oli jättänyt niin suuren trauman sisälleni, etten osannut edes ajatella, että tuo lapsi oli minun. Nyt kaksi vuotta myöhemmin minulla on kaksi poikaa. Toinen hätäsektiolla, toinen keisarileikkauksella syntyneet. Joskus mietin, että miksi toinen sai niin kivuliaan ensimmäisen elinviikon ja miksi toinen hellemmän. Tunsin kauan huonoa omaatuntoa siitä, etten halunnut synnyttää toista poikaani normaalisti alakautta, mutta en tunne enää. Minulle synnytys oli aivan järkyttävä kokemus, eikä minulla riittänyt rohkeus yrittää uudestaan, varsinkaan, kun kukaan ei pystynyt kertomaan miksei poikani mahtunut tulemaan normaalisti.