Oma tarinani kertoo ajalta, jolloin kaupunkimme sairaalassa oli vielä synnyttämismahdollisuus, eli aluesairaalamme synnäriä ei oltu vielä lakkautettu. Vauvani laskettu aika oli isänpäivänä vuonna 1998. Päivä taisi olla 9.11.1998. Raskauteni oli edennyt ongelmitta ja kaikki oli neuvolan tädin mukaan normaalia, ja viimeisessä synnytystä edeltävässä tutkimuksessa vauvan painoksi arvioitiin 3600 g. "Hyvin mahtuu vauva syntymään", sanottiin viikkoa ennen H-hetkeä. Sektiosta ei siis pelkoa, ajattelin. Olin miettinyt keisarinleikkausta paljonkin, sillä äitini ja molemmat mummoni ovat synnyttäneet sektion avulla. Sukumme kaikki vauvat ovat olleet yli neljäkiloisia, joten minulla oli raskauteni loppupuolella todella vahva tunne sektioon joutumisesta. Supistukseni alkoivat sitten sunnuntaina 15.9.1998 (vikko lasketun ajan jälkeen) kahdeksan maissa aamulla. Ylös noustessani kerroin niistä miehelleni, ja vessassa käydessäni huomasin kohdun suulta limatulpan irronneen. Mieheni soitti sairaalalle, josta kysyttiin voinko itse tulla puhelimeen. Puhuin hoitajan kanssa puhelimessa ja hän kertoi, ettei ihan vielä tarvitsisi tulla, jos supistukset eivät ole sietämättömiä. Ajattelin, että olen kotona niin kauan kuin pystyn ja sanoin miehelleni hänen voivan nukkua siihen asti kunnes on pakko lähteä. Menin suihkuun, sillä en pystynyt olemaan enää sängyssä. Suihkussa olokaan ei oikein helpottanut. Ensimmäisestä supistuksesta oli kulunut n. 3,5 tuntia kunnes sanoin miehelleni, etten kestä enää ilman kivunlievitystä ja on pakko lähteä sairaalaan. Automatka meni hyvin, kun laitoin istuimen selkänojan takakenoon. Supistuksia tuli melko tiheään, mutta lapsivesi ei mennyt koko aikana. Sairaalaan päästyämme meidät otettiin heti vastaan, mutta silti jouduimme hiukan aikaa istumaan osaston aulassa kunnes kätilö tuli luoksemme kysyen "Oletteko te ne, jotka soittivat vähän aikaa sitten?" Minusta aika oli tuntunut todella pitkältä, mutta vastasin myöntävästi. Minun täytyi mennä antamaan pissanäyte, ja sen jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen. Muistan vielä, että kätilö sanoi masuani sieväksi, vaikka itsestäni tuntui, että mahani oli valtava rumpu. En muista minkä verran kohdunsuu oli avautunut, mutta kätilö sanoi, että olin tehnyt kotona hyvän pohjatyön synnytykselle, joten saman tien minut passitettiin synnytyssaliin. Kivunlievityksistä ei kyselty mitään, kätilö antoi ilokaasumaskin käteeni ja kertoi miten sitä käytetään. Ennen sitä hän kuitenkin kysyi, haluaisinko syödä tai käydä vessassa vielä. En halunnut tehdä kumpaakaan. Sanoin ilokaasun ensimmäisen onnistuneen henkäyksen jälkeen kätilölle: "Korvissa soi!", ja minua huvittaa juttu vieläkin. Kätilö ihmetteli hiukan, mutta nauroi kuitenkin, koska itsekään en näyttänyt kovin vakavalta. Kysyin kätilöltä mahdotonta ennustusta, milloin vauva syntyy, johon tämä vastasi: "Sen kun tietäisin, niin heti kertoisin." Sitten minut kytkettinkin jo piuhoihin ja pitimiin, jolloin olin sängyllä selälläni. Mieheni kompastui kyseisiin piuhoihin myöhemmin ja vauvan päästä irtosi sondi, joka mittasi jotain, mutta se ei ollut mitenkään vaarallista, sondi laitettiin takaisin... Jo toinen kommellus synnytyksen aikana! Jossain vaiheessa kätilö kysyi, että tuntuuko minusta siltä kuin "kakattaisi", ihmettelin ja kuulostelin tuntuuko siltä, ja vastasin, että ehkä hieman. Enemmän ehkä tuntuu siltä kuin alapäässä olisi tennispallo, joka on saatava ulos. Ponnistelu alkoi jotakuinkin siitä hetkestä. Tunnit kuluivat ja supistusten lomassa oksensinkin kerran. On harvinaista, että synnytyksessä oksennellaan, mutta tulipa tehtyä sekin. Kätilöjen vuoro vaihtui. Iltapäivällä noin klo. 14.00, lähtevä kätilö toivotti minulle hyvää synnytystä. Siitä muutamia tunteja eteenpäin kävi anestesialääkäri antamassa epiduraalipuudutuksen, joka auttoi hetken, mutta vaikutus mielestäni lakkasi jonkin ajan kuluttua. Lääkäri sanoi vielä lähtiessään, että toivottavasti ei enää tavata tänä iltana. Sitä ennen kokeiltiin aqua-rakkuloita, jotka lämmittivät vähän aikaa, lievittivät kipua hieman, mutta eivät pitkään. Synnytyslääkäri kävi katsomassa tilannetta silloin kun lapsivesi oli muuttunut vihreäksi (vauva oli kakannut lapsiveteen)! Kuulin puhuttavan vihreästä lapsivedestä, jolloin kysyin tietysti, mitä se tarkoittaa. Kätilö kertoi minulle, että lapsi on kakannut veteen, jolloin minua kiinnosti tietää, miksi vauva on niin tehnyt. "Lapsella on jokin hätä", sanottiin, mutta ajattelin, että he arvioivat tilanteen oikein ja tietävät missä vaiheessa lähdetään hätäsektioon. Ponnistelin vain ja aloin olla todella uupunut. Olin milloin kiikkutuolissa, milloin polvillani sängyllä, olin kyljelläni ja seisomassa. Kuulin, kun mieheni kysyi kätilöltä jossain vaiheessa hieman hermostuneena, että onko varmasti tutkittu, mahtuuko vauva edes tulemaan? Kuulin, kun kätilö vastasi, että kaiken järjen mukaan pitäisi mahtua. Nukuin supistusten välillä. En jaksanut enää. Olin kyllästynyt koko synnytykseen. Kuume rupesi nousemaan, minulle laitettiin nesteravintotippa käteen. Itkin 12,5 tunnin ponnistelujen jälkeen. Silloin tuli lääkäri ja sanoi: "Nyt on valitettavasti leikattava." Sanoin olevani kiitollinen enkä ollenkaan pahoillani. Korut poistettiin, ja minut puettiin leikkausasuun. Miehen suukko vatsalle ja otsaan. Hoitaja, joka työnsi sänkyni leikkaussaliin, joutui sanomaan minulle: "Läähätä!", sillä ei ollut soveliasta karjua sairaalan käytävillä mennessämme muiden osastojen ohi. Läähätin ja sain kehuja läähätyksestä. No, leikkaussalissa valmisteltiin leikkaus nopeasti ja olin valveilla koko operaation ajan. Kun annettiin vahva epiduraalipuudutus, joka vei tunnon jaloista, olin jostain syystä kauhuissani. Tuntui, että puudutusaine menee rintaan asti, enkä saa henkeä. Sanoin asiasta ja anestesialääkäri sanoi "Hengitäpä nyt". Hengitin, jolloin hän sanoi: "Hyvinhän tuo hengittäminen sujuu". Jaaha, ajattelin. Pidin koko operaation ajan anestesialääkäriä kädestä kiinni, sillä minua pelotti. Ääneni oli aivan loppuun kulutettu - minusta ei lähtenyt kuin kuiskauksia. Synnytystäni tuli seuraamaan myös eräs hoitoalan opiskelija - hän kysyi luvan tietenkin ensin. Hän oli pettynyt kun ei saanutkaan nähdä synnytystä, mutta mielissään kuitenkin siitä, että sai nähdä sektiosynnytyksen ensi kertaa elämässään. Kohta kuulin hoitajien sanovan ensin: "Onpa iso muksu!" ja sitten: "Eikö lähde?" Myöhemmin tajusin, ettei vauva ollut lähtenyt hengittämään, mutta lopulta kuulin pieniä ärjäisyjä. "Sinulla on tyttö!" kuulin sanottavan. Olisin tietenkin vastannut jotain, jos olisin saanut ääneni kuuluville. Hoitaja toisti saman ja toi tyllerön nähtäväksi pääni luo. Ja sillä hetkellä hän oli kauneinta mitä olen eläessäni nähnyt: musta, paksu, kiharainen tukka ja pyöreät posket. Ihana vastasyntyneeni. Moiskautin suukon vauvan hiuksille, jonka jälkeen hänet vietiin isälle. Isä sai pestä vauvelin, ja hoitaja puki pienokaisen ja laittoi hänet kapaloon. Tyttäreni painoi 4910 g ja oli 55 cm pitkä ja istukka painoi kilon!!!! Itse emme ole mitään jättikokoisia, mieluummin pieniä kuin suuria ihmisiä mieheni kanssa. Eräs hoitaja sanoikin, että vauva ja äiti ovat melkein saman kokoiset! Minut kiikutettiin valvontahuoneeseen, johon mieheni toi tyttäremme pian. Parin valokuvan jälkeen mieheni sanoi lähtevänsä nukkumaan. Olisin halunnut, että hän jää luokseni, mutta se ei ollut ilmeiseti mahdollista. Jäin yksin ja kysyin hermostuneena hoitajalta: "Saanko nousta istumaan?" En missään nimessä saanut leikkaushaava vatsassani nousta istumaan. Halusin juotavaa, ja hoitaja antoi hieman vettä. Olisin halunnut mennä pissallekin, mutta hoitaja sanoi minulle näin: "Voi kulta, kun sinulla on tuo katetri, sinun ei tarvitse mennä pissalle." Sen jälkeen hoitaja lähti jonnekin ja jätti minut yksin. Tunnoton jalkani putosi sängyltä ja jouduin nostamaan sen omin käsin ylös. Jalka tuntui tosi oudolta, kun käsieni kosketuskaan ei tuntunut jalassani. Se painoi yllättävän paljon. Hoitajan palattua en sanonut hänelle mitään, mutta kuitenkin hän nosti sänkyni kaiteita ylemmäksi ja pyynnöstäni antoi minulle unilääkettä. Olin niin järkyttynyt sen päivän ja yön kokemuksistani, että en saanut muutoin unta. Tyttäreni syntymäaika oli siis 16.11.98 klo.01.00 Seuraavana aamuna klo. 10.00 isukki tuli vaaleanpunaisten ruusujen ja kortin kanssa. Sittenpä vietimmekin sairaalassa seuraavat kaksi viikkoa vauvan keuhkotulehduksen vuoksi (lapsenpihkainen, vihreä lapsivesi keuhkoissa aiheutti vauvalle keuhkotulehduksen.) Kaunis paksu tukka ajeltiin ohimoilta kaljuksi, kun yritettiin laittaa lääkityspiikkiä päähän. Lopulta se laitettiin kuitenkin kantapäähän, kun päästä oli vaikeuksia löytää sopivaa suonta. Imetys sujui heti hienosti, ja vauvan paino nousi kokoajan. Sukulaiset ja ystävät kävivät avoimesti katsomassa minua ja Vauvalan lasin läpi uutta tulokasta. Kukat ja kortit peittivät huoneeni pöydän. Kaikki alkoi lopulta olla hyvin: imetys käynnissä, säännölliset syömisvälit ja vauvan hoito tuli harjoiteltua kahden viikon aikana hoitajien opastuksella. Teimme sairaalahuoneestani perhehuoneen tuomalla toisen sängyn huoneeseeni jolloin pääsimme olemaan perheenä yötkin. Kirjoittaessani tätä, nukkuu neljävuotiaani sikeästi sängyssään ja näkee kai unia pienistä koiranpennuista:) Synnytys voi siis olla aivan erilainen, kuin mitä on annettu ymmärtää. Esim. meidän valmennuksissa ei lainkaan puhuttu sektiosynnytyksestä, vaan pelkästään alatiesynnytyksestä. Välttämättä ei siis synnytyksen alustavissa tutkimuksissakaan osata arvioida kaikkea oikein, mutta kokemuksesta oppii, ja seuraava saattaakin olla jo aivan erilainen kokemus! Minulle ensisynnyttäjänä tämä oli kuitenkin hieman synnytyskammoa jättävä kokemus. Toivoakseni lienee ohimenevää ajan kuluessa:)