5.lokakuuta.
Illalla yhdentoista aikaan pieniä supistuksia alkoi tuntua. Laskin niitä tunnin ajan ja kun ne jatkuivat, uskalsin sanoa sen ääneen. Jokohan alkais tapahtua, mietittiin. Laskettu aika oli mennyt neljä päivää aikaisemmin ja jokainen päivä sen jälkeen tuntui äärettömän pitkältä.
Mentiin nukkumaan, tai no, Jani sai unen päästä kiinni, minä nukahtelin sen kymmenen minuuttia supistusten välillä. Nousin kolmelta katsomaan televisiosta chattia, nukahtelin ja viideltä soitin synnytyslaitokselle. Milloinkohan tässä pitäs sinne päin tulla, kyselin. Sitten kun et enää kotona pysty olemaan, oli vastaus. Jani heräsi ääniin ja siinä sitten valvottiin seitsemään asti aamulla yhdessä ja lähdettiin kauppaan. Pullaa, omena-kaneli-mysliä, näillä minä pärjään ja näitä tekee mieli! Supistukset jatkuivat.

6. lokakuuta.
Jani lähti töihin kahdeksi ja lupasin soittaa jos alkaa tuntua ihan kauhealta. Täti kävi kylässä, minä makasin sohvalla ja aina kun supistus tuli, nousin kävelemään. Neljältä pyysin Janin tulemaan takaisin kotiin, että mentäisiin käymään sairaalassa.
Viideltä makasin supistuksia mittaavassa koneessa, tulivat edelleen säännöllisesti ja tuntui pahalta maata kyljellään niiden aikana. Kätilö tuli kysymään, minkä kokoinen jalkani on ja Jani vastasi että 43, kun luuli häneltä kysyttävän. Sain sairaalan vaatteet, aamutakin, paidan, tohvelit ja järkyttävät verkkoalushousut ja niihin laitettavan 30 senttiä pitkän siteen. Olin yhdelle sormelle auki.
Ilta kului. Istuttiin katsomassa televisiota, keinuin keinutuolissa, yritin pyöritellä lantiota, kävellä, istua ja kävellä taas. Väsytti. Jossain vaiheessa sain lämpimän jyvätyynyn, jota pitelin vuoroin mahan, vuoroin selän päällä.
Käytävät olivat autiot, yhdestä salista kuului synnyttävän naisen huutoa. Moneen tuntiin kukaan ei käynyt kysymässä meiltä mitään. Pitäskö tässä nyt lähteä kotiin vai mitä tehdään, ajateltiin. Puoli yhdeltätoista otettiin sitten uusi supistuskäyrä. Säännöllisiä ovat, mutta huonoja, sanoi kätilö.
Huonoja? Käyrähän kävi nollasta aina 30 asti, miten se voi huono olla? Kätilö suositteli Petidin-piikkiä, joka auttaisi kipuihin ja pääsisimme lepohuoneeseen nukkumaan aamuun asti, jolloin tilanne katsottaisiin uudestaan. Olin väljästi kahdelle sormelle auki.
Piikki kankkuun siinä maatessani, vasta ylösnoustuani tuntui mukava hiprakka. Kävelin Janin vieressä pitkin käytävää ja naureskelin, että tältäkös se humala tuntui ja Jani katsoi alta kulmien.

7.lokakuuta.
Päästiin huoneeseen, missä oli liian täyteen pumpattua uimapatjaa muistuttava vesisänky. Väsytti ihan kamalasti, mutta supistukset tuntuivat vain pahenevan. Puoli yhdeltä soitin kätilön paikalle ja taas laitettiin koneeseen kiinni. Varttia vaille soitin uudestaan, lapsivesi meni sänkyyn.
Sen jälkeen menin suihkuun. Muistan kuinka istuin pallon päällä ja se tuntui aivan hirveältä. Olin niin väsynyt siinä vaiheessa, etten jaksanut seistä vaikka tiesin että se olisi tuntunut paljon paremmalta. Ilmeisesti olin suihkussa yli tunnin, Jani kävi siinä välissä kotona syöttämässä kissan.
Siirryimme synnytyssaliin.
Vähän ennen kolmea tutustuin ihanaan muoviseen maskiin, josta hengittelin ilokaasua aina aamukuuteen asti. Tuolta väliltä muistan nojanneeni korkeaa rollaattoria muistuttavaan telineeseen, Fordiin, ja että jokainen supistus oli toista kauheampi. Missä se kävi, kysyin Janilta välissä kun supistuksia mittaava kone piirsi käyrää vieressäni. Meni yli 130, Jani sanoi. Muistan kuinka hän istui tuolilla ja piteli päästään kiinni. Varmasti kauheaa seurata vierestä, mutta oli tosi tärkeää että hän oli siinä.
Joskus neljän aikaan laitettiin oksitosiinitippa. Kätilö ihmetteli kuinka paljon verta siitä tulikaan.
Ilokaasuletkua en päästänyt kädestäni koko aikana. Välillä tosin luulin ottaneeni heliumia ja toisinaan kuuntelin, kuinka vauvan sydänäänet menivät radiosta tulevan teknobiisin tahdissa. Ja kaiken tämän ihmettelin ääneen. Onneksi paljon on unohtunutkin.
Kuten se kipukin.
Kuudelta aamulla sain epiduraalipuudutuksen ja sen jälkeinen pari tuntia on täysin pimennossa. Olo oli niin hyvä, supistukset tuntuivat, mutta jossain todella kaukana. Jani sanoi, että saatoin nukahtaakin. Olin neljälle sormelle auki.
Kahdeksan aikaan sain lisää epiduraalia ja tiputusta lisättiin. Ei tuu vielä pitkään aikaan, ajateltiin. Jani lähti ostamaan tupakkia ja käymään kotona.
Puoli yhdeksän maissa kätilö kävi koittamassa paikat. No niin, sitten aletaankin kohta ponnistaa, hän sanoi. Ei me nyt vielä voida, Jani lähti just, ajattelin ja äkkiä kännykällä viesti että pian takaisin, se tuleekin nyt!
Jani ilmestyikin suht nopeasti salin ovelle, ilme oli hämmästynyt kun mun ympärillä hääri jo kolme ihmistä. Ponnistamaan alettiin klo 9.05. Jani piteli supistusten aikana mun jalkaa ylhäällä, minä yritin ponnistaa, hyvä kun tunsin että edes supisteli! Kätilö teki episiotomian, mikä ei tuntunut miltään. Imukuppikin otettiin avuksi.
Kello 9.43 syntyi tyttö! 50cm ja 3400g.
Olo oli väsynyt, onnellinen, sekava, iloinen. Muistan ensiksikin laskeneeni kaikki varpaat ja sormet, että niitä oli kymmenen. Sitten muistan toivoneeni, että he pesisivät nopeasti lapsenkinan pois jotta näkisin minkä näköinen hän on..! Muistan myös ihmetelleeni, että pitäiskös mun nyt olla jo päätäpahkaa rakastunut tähän tulokkaaseen. Pelästyin hieman, kun en tuntenutkaan mitään niin suurta, eihän mua edes itkettänyt!

Kolme päivää myöhemmin kotiuduttiin sairaalasta. Olin todella väsynyt ja itkuinen. Jani oli siivonnut ja käynyt kaupassa, odottanut meitä jo kovasti kotiin. Tiuskin vähän, sitten itkin. Jani halasi ja puhuttiin, menin nukkumaan pariksi tunniksi. Jo tuntui olo paremmalta!
Kotona sitä vasta alkoi tutustumaan pikkuiseen nyyttiin. Onnesta johtuva itku tuli seuraavana päivänä, kun tajusin, miten kamalaa olisi, jos meidän pienelle lapselle tapahtuisi jotain.
Ja nyt, yli kolme viikkoa myöhemmin, ei voi muuta kuin ihmetellä miten aika on kulunut.
Meistä on tosiaan tullut oikea perhe! Ajoittaista väsymystä on, itkujakin, mutta jokainen päivä alkaa paremmin kuin eilinen. Olen halunnut tämänkin kirjoittaa aikaisemmin, mutten ole ehtinyt. Kaikkea synnytyksestä en enää muista, harmi sinänsä. Muutenkin muisti on pätkinyt tolkuttomasti tänä aikana;
Kello käy nyt puoltayötä, vaavi on nukkunut sängyssään jo yhdeksästä asti. Odotan että hän herää ensimmäiselle syötölle ja menen sitten itse nukkumaan. Rakastan sitä pikkuista ihmistä päivä päivältä enemmän enkä ymmärrä, mitä elämä ennen häntä edes on ollut. Tyhjää.
Niin, ja Janiakin rakastan, toisella tavalla kuin ennen, enemmän ja luottavammin.
Kaikinpuolin tämä mutsina oleminen on aika jees!