Koko raskaus sujui mallikkaasti, kunnes raskausviikolla 36 todettiin hepatogestoosi. Vauvan sydänkäyrää otettiin säännöllisesti ja verikokeissakin piti alvariinsa rampata. Vähemmästäkin sitä säikähtää ja hermostuu. Muutaman viikon kuluttua tästä päätettiin synnytystä ruveta käynnistelemään. Kyllä siinä varmasti valahti kummankin naama valkoiseksi sekä miehen että minun, kun tajuttiin että se on menoa nyt. Jouduin synnyttämättömien vuodeosastolle sisään, käynnitystä aloitettiin nieltävillä tableteilla. Supistuksia alkoi tulla muutaman tunnin kuluessa, välillä todella kipeitäkin. Mutta ne eivät johtaneet mihinkään. Tablettien nieleskelyllä jatkoin, välillä kokeiltiin kohdunsuulle laitettavia tabletteja, mutta haluttuun tulokseen ei silti päästy. Supistuksia tuli ja meni, tai oikeastaan vatsaa kivisti ilkeästi yötä päivää. Välillä olin aivan jo toivoni menettänyt, kipeä ja turhautunut. Mieheni jaksoi aina onneksi lohduttaa. Taustalla eli myös koko ajan pelko vauvan hyvinvoinnista, hepatogestoosin vuoksi. Käynnistystä jatkettiin yhtäjaksoisesti 4 vuorokautta, kunnes kaikki yhdessä totesimme että tulevan äidin on myös levättävä. Lähdin viikonlopuksi kotiin lepäämään ja keräämään voimia uuteen koitokseen. Kotona ollessa sitten irtosi limatulppa. Ajattelin että olisipa kohtalon ivaa että synnytys sitten kuin itsellän käynnistyisi kotona kaiken sen sairaalassa yrittämisen jälkeen. Vaan maanaataina sitä taas palattiin osastolle ja taas jatkettin tablettien nielemistä. Suuri vatsani oli piukea kuin jalkapallo ja siihen koski. Ajattelin yhtenään että onko tässä enää mitään mieltä? Lapsen hyvinvoinnin vuoksi tietysti olin valmis mihin vain... Tiistai aamupäivällä supistukset alkoivat sitten muuttua, puolen päivän paikkeilla meni lapsivesi, ja silloin tunsin että se on menoa nyt. Supistukset kovenivat hyvin nopeasti, välillä ne tulivat ihan perä jälkeenkin. Pelkäsin että tätä menoa voimani hyytyvät hetkessä. Kello 14. olin synnytyssalissa kiskomassa ilokaasua itseeni, tunti sen jälkeen mieheni saapui kutsuttuna paikalle. Joka supistusen välissä yritin vain olla hiljaa, ja keskittyä rentoutumiseen. Mietin usein jälkeenpäin että miten joku jaksaa huutaa sellaisella hetkellä...? Kello 16 paikkeilla totesin kätilölle että olo on aika sietämätön, halusin epiduraalipuudutuksen. Kätilö totesi että se sopii. Puudutuksen saamiseen ei mennytkään kuin hetki. Olo oli pian aika mahtava. Sain kuin uusia voimia. Kätilö totesi kohdunsuun tilanteen olevan ihan finaalissa, eikä mennytkään montaa minuuttia kun sain soitella kätilöä paikalle jälleen. Sain luvan ruveta ponnistamaan. Ponnistussupistukset kuitenkin katosivat samantein, mutta kovalla tahdonvoimalla ponnistin muutaman kerran, yhteensä 5 min. ja tasan kello 17.00 tyttömme oli syntynyt. Voi sitä iloa ja onnea, itkimme yhdessä mieheni kanssa. Tuore isä leikkasi napanuoran, minuun ommeltiin pari tikkiä ja tyttö mitattiin ja punnittiin: 4220g ja 52cm. Iso kokoinen, ultrassa ennen käynntyksen aloitusta kokoa arvioitiin paljon pinemmäksi... Synnytys kesti yhteensä 5 1/2 h ja oli ensimmäiseksi synnytykseksi niin helppo että sellaisia voisi tehdä vaikka alvariinsa...