Tässäpä olisi teille kertomus meidänperheen esikoisen odotuksen huipentumasta.

Pitkä on kertomus, mutta pitkä oli raskauskin! :) 29.5.2003, oli helatorstai ja olimme mieheni siskon syntymäpäivä/valmistujaiskahveilla. Siellä yksi tulevista lapsemme kummeista sanoi, että "et saa synnyttää ennen puoltayötä", sillä hänen syntymäpäivänsä on 30.5. ja tuleva sylikummikin sanoi "mahalleni" lähtiessään, että "ethän synny ensiyönä, sillä haluan nukkua...". Hänen oli nimittäin määrä tulla meille synnytyksen ajaksi koiramme "haukkuvahdiksi". Sanoin molemmille että "tämä vauva ei synny ikinä! (siltä minusta nimittäin tuntui, kun lasketusta ajastakin oli jo 9 päivää!) tai no, korkeintaan ens viikolla käynnistyksen seurauksena!" Kotiin tultuamme katselimme televisiota puolille öitä ja nukkumaan mennessä ajattelin, niinkuin joka ilta siihen mennessä, että ei sitten syntynyt tänäänkään. Kello 1.30 heräsin siihen kun koiramme haukkui ulkoa kuuluvia ääniä, kävin samalla yhdellä lukemattomista tutuksi tulleista, öisistä wc käynneistä. Ihmettelin sänkyyn palattuani, että mitä on tuo outo jomotus alaselässä?? ja sitten se jo loppuikin. Pieni toivon välähdys käväisi mielessäni, että josko pääsisin jo kohta synnyttämään! Nousin sängystä "kuulostelemaan" tilannetta. Hipsuttelin pitkin asuntoa n.20 min. eikä mitään tuntemuksia missään! palasin jo pettyneenä kultani viereen (joka nukkui onnellisen tietämättömänä). Sen että kerkesin sänkyyn, niin selkäkipu tuntui taas, ja nyt ehkä äskeistä kovempana. Sittenpä tuntuikin outo "repeämis"tunne ja arvasinkin jo mistä oli kyse, kalvothan ne puhkesi, vihdoin! Herätin mieheni, että nyt pitäis nousta ja lähteä synnyttämään!!! kun sain mieheni hereille, oli supistuksia tullut jo muutama, ja kun nousin sängystä ylös, jäin innoissani miehelleni selittämään, että niitä tulee noin 10:nen minuutin välein. No olis varmaan kannattanut mennä suoraan wc:hen, kun siinä minä sitten kintut märkänä seisoin keskellä makuuhuoneen lattia, lapsivesilammikossa :) Mieheni soitti veljelleen, sille tulevalle sylikummille, että hänen pitäis tulla nyt meille ja innoissaan soitti myös tulevalle mummollekin. Sekä kyssin synnytyssaliin, että millonkas meidän pitäs oikein lähteä? Käskivät tulemaan heti, tosin ei tarvitse kuitenkaan vielä kiirettä pitää. Odottelimme suht rauhallisin mielin synnytyksen edistymistä, mieheni kävi suihkussa ja pukeuduimme. Olo oli kuin lapsella jouluna ;) tosin selässä tuntuvat supistukset olivat "uusi juttu". No sittenpä koiranvahtikin tuli (ja mummokin oli tohkeissaan tullut, vaikkei hänen olisi tarvinnut tulla, taisi olla innoissaan) ja mieheni soitti ambulanssin (meillä ei ole omaa autoa). Supistukset tulivat tässä vaiheessa noin seitsämän minuutin välein ja ne tuntuivat edelleenkin vain alaselässä, eivätkä olleet vielä kuukautiskipuja kummempia. Menimme jo alaovelle odotelemaan ambulanssin saapumista. Tuntui että "kotvasen kestää", vaikka oikeasti siihen ei kyllä mennyt kun noin 15 minuuttia. siihenpä sitten baareille makaamaan ja matka kohti Kuopiota alkoi. Olin etukäteen ajatellut että matka kuopioon saattaa tuntua todella pitkältä! (76km) Mutta se menikin nopeasti supistuksia seuraillessa, jotka tulivatkin jo säännöllisesti viiden minuutin välein ja olivat jo melko tuskallisia. 45:den minuutin kuluttua (n. klo 4) olimmekin Kuopiossa ja minut "kärrättiin" synnytysosastolle, jossa kätilö Terttu Leskinen otti meidät vastaan. Menimme pienenpieneen synnytyssaliin nro 8, sillä kaikki muut olivat käytössä, oli kuulemma todella vilkas yö. Kävin suihkussa ja sitten minut laitettiin lapsen sydän/supistuskäyrään. Kaikki oli hyvin ja kohdunsuukin oli jo 3 cm auki, kätilö arveli lapsen painavan noin 3800g. Kivunlievitykseksi toivoin epiduraalia, mutta en tarvinnut sitä vielä. Kätilö läksi toiseen synnytyssaliin ja me mieheni kanssa jäimme kahdestaan taas odottelemaan synnytyksen etenemistä. Otettiin siinä sitten ensimmäiset ja viimeiset "massukuvatkin" :) minä kiikuin kiikkutuolissa, vaelsin rauhattomana edestakaisin sängynvierustaa, kumartelin ja kyykistelin ja tein vaikka mitä, mutta kipu alkoi olla jo sietämätöntä! Mieheni yritti hieroa minua, mutta se ei tuntunut hyvältä. En halunnut kenenkään koskevan minuun, vaan halusin "käpertyä" kipuuni. Miehestäni oli minulle suurin apu henkisenä tuen antajana, ja parhaiten hän auttoi vain olemalla seuranani. noin viiden aikoihin käskin mieheni soittamaan kelloa, sillä NYT halusin epiduraalin! Kätilö tuli ja kysyi tahdonko peräruiskeen, tahdoin sen, niinpä kävin sitten wc:ssä. Paikalle pyydettiin päivystävä lääkäri katsomaan mahtuuko lapsi tulemaan alakautta, ja onko mitään estettä epiduraalille. Ei onneksi ollut, joten jäinkin odottelemaan anestesialääkärin saapumista. Siihenpä menikin sitten melko kauan (n.45 min!), aloin olla jo epätoivoinen ja todella tuskissani, mietin, että mihin sitä on päänsä pistänyt!!! ja voikunpa olisi joku peruutusnappi josta voisin painaa! vaikka lapsi oli TODELLA toivottu ja liki 2 vuotta sitä olikin yritetty... kello 6:15 anestesia lääkäri Marko Karvinen vihdoin saapui ja epiduraalipumpun laittaminen voitiin aloittaa. No sepä olikin minun kohdallani sitten kaikkein kivuliain kohta koko synnytyksessä! vaikkei sen PITÄISI olla. En ilmeisesti päässyt tarpeeksi kippuraan, niinpä sen laittaminen sattui todella paljon (ja todennäköisesti siitä jäikin minulle yhä vatsallaan nukkuessa tuntuva alaselkäkipu, ja se nikamaväli on edelleen kosketettaessa arka), mikä ei ole normaalia. Minun tuuria oli myöskin se, että lapsi oli jo niin alhaalla synnytyskanavassa, että eipä siitä epiduraalista sitten mitään apua ollutkaan! Selkäkivut olivat edelleen todella tuskalliset. Mieheni nukkui tässä välissä säkkituolissa jonka kätilö hänelle toimitti. Mieheni nukkuessa vaihtui myös kätilö (klo 7:00). Tilalle tuli todella ihana kätilö, nimeltä Satu Leinonen. Hän teki sisätutkimuksen ja totesi, että kohdunsuu oli 8cm auki. Minä mietin että "VASTA!, tämähän kestää vielä ikuisuuden!!!" Heti seitsämän jälkeen minulla oli aivan mieletön ponnistamisen tarve, mutta minkäs teet kun ei ole lupa ponnistaa! Minusta tuntui että minä hypin kohta seinille tai listin kätilön, jos en kohta saa ponnistaa! Salaa toivoin myös mielessäni, että minä pääsisin sektioon, mikä ei kyllä näin jälkeenpäin ajateltuna olisi todellakaan ollut helpompaa. Rukoilin kätilöltä ponnistuslupaa ja tiuskin hänelle tuskissani (on siinäkin ammatti...). Kahdeksan jälkeen kätilö totesi että kohdunkaulani oli jäänyt kireäksi lipaksi yläreunastaan, joten minulle annettiin Buscopania suoraan suoneen ja lihakseen, jotta se pehmenisi pois, ja saisin ponnistaa. Lopulta kätilö sai kädellään siirrettyä sen jäljellä olevan lipan vauvan pään taakse ja minä sain aloittaa passiivisen ponnistelun. Kello 8:25 Vauvan sydänäänet tipahtivat 60:neen. Lastenlääkäri kutsuttiin paikalle ja minut komennettiin happimaskiin ja kontalleen (vasta-asentoon), tämä konsti onneksi auttoi palauttamaan sydänäänet normaalitasolle. Konttausasento tuntui minusta hyvältä, joten en halunnut vaihtaa sitä takaisin makuuasentoon. klo 8:55 jouduttiinkin aloittamaan oksitosiinin tiputus suoneen, sillä supistukseni heikkenivät liki olemattomiksi. Aloin olla jo todella uupunut, hyvä että edes tajusin mitä salissa tapahtui. Tai itseasiassa en minä tajunnutkaan silloin kun ne sydänäänet tipahti, ihmettelin vaan miksi minun täytyy mennä kontalleen, mutta en edes jaksanut sitä keneltäkään kysyä. klo 9:00 minut käskettiin kyljelleen ja sain ponnistaa jo ihan "tosimielessä" tuntemuksieni mukaan. Vauvanpää eteni hyvin joka työnnöllä, mutta vetäytyi takaisin supistuksen loputtua. Klo 9:10 alkoi aktiivinen ponnistusvaihe. Kätilö sanoi monen supistuksen jälkeen, että "seuraavalla syntyy!", alkoi pikkuhiljaa usko mennä asiaan, niinpä päätin että "perhana!nyt se kanssa syntyy!" supistus tuli, ja meni, ja minä senkun ponnnistin, lopulta vauva syntyikin ilman supistusta, ihan pelkästään minun ponnistamisella kello 9:55. Ponnistusvaiheen kivuliain hetki oli se, kun vauvan hartiat tulivat ulos. Liekö ollut niin harteikas kaveri, kun solisluukin vauvalta siinä katkesi ;) (onneksi se katkesi niin siististi, ettei sille tarvinnut mitään tehdä. Hoitaessa täytyi vain hieman varoa)loppu kroppa solahtikin ulos sitten kätilön auttamana "ihan itsestään" ja poikahan sieltä tuli! niin kuin olin koko odotusajan ajatellutkin. Painoa oli tasan 4kg ja pituutta 52cm että "ei niin pieni" poika! minulle, joka olen liikaa elokuvia katsonut, tuli jo hätä, kun vauva ei heti ulospäästyään itkenyt ;)mutta kun nielu saatiin imettyä puhtaaksi, tuli sieltä itkukin. Poika nostettiin rinnalleni paidanalle. Minulla oli todella sekava ja ehkä hieman hölmistynytkin olo. Ei likimainkaan sellainen niinkuin monet äidit kuvailevat sen olevan, minä vain ajattelin että "jahas, tässäkö se nyt sitten on?!?" Rakkaus poikaa kohtaan on sitten sen jälkeen kasvanut päivä päivältä, ja poika on tärkein asia elämässäni! Kello 9:45 syntyi istukka, joka oli väriltään jo vihertävä, olihan lasketusta ajastakin kulunut jo 10 vuorokautta. tikkejäkin ommeltiin, sillä minulle tehtiin episiotomia (vaikka kätilö sitä viimeiseen asti välttikin) ja pienen nirhaumankin sain, mutta siihen ei tikkejä tarvinnut laittaa. Kylläpä oli hutera olo suihkuun mennessä! Aamupalakin maistui hyvin, tosin istuminen oli kivuliasta, mutta se taitaa asiaan kuulua ;) Synnytykseni siis oli helppo ja kaikki sujui hyvin. Ensisynnyttäjäksi se oli nopeakin, ensimmäisestä supistuksesta pojan syntymään meni n. 8 tuntia. mitään traumoja minulle ei jäänyt, ja miksipä tuosta olisikaan jäänyt. Se minkä olisin toivonut menevän toisin, oli se, että ei olisi ollut sitä 30:nen minuutin ponnistamisen tarvetta ja että epiduraali olisi auttanut, mutta hengissähän tuosta selvittiin, jopa isi :) Sairaalasta pääsimme sunnuntaina pois, joka olikin meidän ensimmäinen hääpäivä, joten emme sitä olisi paljon paremmin voineet viettää. Varsinkin kun toiseksi yöksi saimme yhdenhengen huoneen, josta tehtiin meille perhehuone.

Toivottavasti saan kokea kaiken vielä jonain päivänä uudelleen!