Heräsin 23.4.2003 aamulla ja tunsin pieniä supistuksia. Laskettuaika oli mennyt umpeen jo muutama päivä aikaisemmin joten ajattelin että ehkä nyt. Puuhailimme päivän mittaan mieheni kanssa kaikenlaista, en ollut hänelle vielä kertonut että nyt se taitaa olla menoa. Puolenpäivän aikoihin supistukset alkoivat olemaan kipeämpiä ja niitä tuli noin 5 minuutin välein. Otin pienet torkut päivällä mutta heräsin kun supistelu alkoi olemaan jo voimakasta. Ensisynnyttäjä kun olin soitin sairaalaan ja kyselin että jokohan kannattaisi tulla. Miehelle sanoin siinä vaiheessa että nyt pitäisi sitten varmaan lähteä, kun matkaa sairaalaan on reilu 120km. Mies siihen tokaisi, väsynyt kun oli, että "Mennään vasta huomenna sun neuvolan jälkeen jos vielä tuntuu siltä että vauva syntyy!". Eihän siinä auttanut kuin pakottaa ukko mukaan, kello taisi olla 16.00 =) Köröttelimme kohti TAYS:ia pientä ja pomppuista tietä ja ajattelin että syntyyköhän vauva tälle tielle kun jokainen pomppu tiessä toi uuden ja voimakkaamman supistuksen. Sairaalaan pääsimme yhtenä kappaleena ja kello näytti noin 18.00. Hoitaja tutki minut ja sanoi etten ole auki vasta kuin 4cm, mutta ei voinut enää lähettää meitä kotia kun supistukset tulivat jo joka toinen minuutti. Olin jo todella kovissa kivuissa joten menin suihkuun ja maleksin pitkin sairaalaa. Vähän ennen kymmentä sain petidiiniä. Yritin vähän lepäillä mutta olo joka lääkkeestä tuli esti nukkumisen. Vähän ennen yhtätoista illalla saimme luvan lähteä synnytyssaliin. Mies raukka joutui minut taluttamaan kun petidiini teki olon niin humalaiseksi. Saliin kun pääsimme aloin oksentamaan. Lääkäri tuli ja laittoi epiduraaliin, mikä ei tuntunut mukavalta. Oksentelin siinä pitkin iltaa ja mietiskelin että tällaistako tämä nyt on. Kalvot puhkaistiin jossain vaiheessa ja lämmin lapsivesi hulahti ulos. Kohdunsuukin oli avautunut jo kokonaan ja sain luvan alkaa ponnistamaan. Voimat oli niin loppu etten jaksanut. Kätilöllä alkoin jo mennä herne nenään valituksiani kuunnellessa. Pakkohan se oli ponnistaminen aloitaa joten siinä sitten aloin puskemaan, sukka-asennossa. Usko loppui kesken ponnistamisen ja kun poika vihdoin pääsi pois puristuksista oli pää ihan sininen, kello oli 3.45. Poika, 4120g ja 53cm, laitettiin rinnalleni josta se samantien otettiin pois oksenteluni takia. Hetken nukuin salissa jonka jälkeen pääsimme osastolle. Heti synnytyksen jälkeen ajattelin että ei enää ikinä. Nyt poika on reilu 5kk ja ajatus on edelleen sama, ei enää ikinä, sen verran kamalaa se oli!