Maaliskuun 20 päivä oli ihanan aurinkoinen ja pieni pakkanen paukkui. Raskaus oli edennyt viikolle 38 ja edellisenä päivänä neuvolassa terveydenhoitaja oli tokaissut, että nähdään varmasti ainakin kerran ennen synnytystä. Olin siivonnut koko päivän vaatehuonetta ja tuulettanut vaatteita, villapaidat vein vielä puukuuriin tuulettumaan yöksi.
Lenkillä koiran kanssa törmäsin naapuriimme, joka kyseli laskettua aikaa. Sanoin sen olevan kahden viikon päässä, johon hän tokaisi, että taitaa kevät olla jo aika pitkällä kuukauden kuluttua, kun teidän esikoisenne syntyy. Itse kuitenkin mietin, että tänään olisi kiva päivä syntyä, tulisi syntymäajaksi 20.03.2003.
Illalla anoppi soitteli kuulumisia, olin juuri saunaan menossa ja siinä sitten vitsailtiin, että taidan saada lapsen syntymään siivouksella ja saunalla. Mieheni oli töissä, joten nautiskelin saunasta pitkään ja hartaasti. Pesin itseni kunnolla harjalla hangaten, istuin hoitoaine päässä saunassa, venyttelin ja hieroin jalkoja. Jälkeenpäin mietin, että aivan kuin olisin puhdistautunut jotain varten.

Menin nukkumaan kello 22 ja jo tunnin kuluttua piti nousta ensimmäistä kertaa vessaan. Samalla reissulla menin olohuoneeseen ja kurotuin laittamaan takan peltiä kiinni, siitä ponnistuksesta meni lapsivesi. Seisoin pimeässä olohuoneessa housut märkinä ja aivan sokissa. Eihän tämän näin pitänyt mennä, lapsivesi menee ilman mitään varoitusta keskellä yötä, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ja miehen ollessa yövuorossa töissä. Kävin vessassa katsomassa mitä housuun oikein tuli, ei verta eikä mitään ihmeellisempää, vain märkää. Vaihdoin housut ja kiipesin yläkertaan hakemaan kännykkää. Soitin miehelleni, oli aivan tärinässä, melkein paniikissa, minä joka en etukäteen pelännyt yhtään synnytystä. Soitin miehelleni, joka kuitenkin osasi ihanasti lohduttaa. Soitin sen jälkeen sairaalaan, jossa sanottiin, että sinne ei ole mitään kiirettä ja kotona voisi vaikka yrittää vielä nukkua. Olin puulla päähän lyöty sillä olinhan lukenut, että lapsiveden mentyä pitäisi sairaalaan mennä kuitenkin suht nopeasti. Mieheni tuli kotiin hieman ennen puolta yötä, hän oli onneksi saanut tuuraajan saman tien. Minä olin sillä välin paniikissa keitellyt tutteja ja kirjoitellut miehelle kauppalappua. Yhdessä ihmeteltiin miksei sairaalaan muka voisi mennä. Soitin sinne kohta uudelleen sillä olin alkanut tiputtamaan verta. Tällä kertaa eri henkilö vastasi puhelimeen ja sanoi, että eikun sairaalaan. Mies lähti vielä käyttämään koiran ulkona ja minä pakkasin tavarat mukaan.

Olimme sairaalassa puoli yhdeltä, samaan aikaan toisen pariskunnan kanssa. Menimme suoraan sydänäänikäyrään ja mieheni alkoi jo hätääntyä, kun sairaala-apulainen ei meinannut saada vauvan sydänääniä kuulumaan. Löytyihän ne sieltä ja pikkukaveri veteli unia, niin kuin mitään ei tapahtuisi pitkään aikaan. Kuuntelimme mieheni kanssa pienen sydämen tykytystä ja ihmettelimme yön hiljaisuudessa, että nytkö meistä tulee oikea perhe. Tunnelma oli ihanan rauhallinen hämärässä huoneessa.
Ensimmäinen kunnon supistus tuli, kun olin nousemassa sängyltä ylös. Housut kainalossa hiippailimme toiseen huoneeseen odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Maha meni jännityksestä sekaisin, eikä peräruiskeita tarvittu, ei sitä kyllä kukaan edes tarjonnut. Olin kahdelle sormelle auki. Mieheni sai patjan lattialle ja yritimme hieman nukkua. En saanut unta, kuuntelin supistuksia, joita tuli ja meni, niiden väliä en tiedä. Puolen neljän aikoihin soitin kätilön paikalle ja pyysin saada kivunlievitystä. Avautuminen oli lähtenyt hyvin käyntiin, 3 senttiä, ja sain oksitosiinia. Kestin noin tunnin verran, kun pyysin kätilön uudelleen paikalle. Tällä kertaa sain petidiiniä. Mieheni hieroi minua selästä. Supistukset tuntuivat vain alavatsassa, mutta hierominen oli kuitenkin rauhoittavaa. Kivut eivät koskaan ylittäneet niitä kipuja, joita olin pahimmillaan joutunut joskus kokemaan kuukautisten aikana. Olin varautunut, että kuukautiskivut potenssiin miljoona ovat synnytyskipuja. Petidiini auttoi hieman, se vei suurimman terän kivuilta ja olin unelias sen vaikutuksesta. En halunnut mitään muuta kuin vain maata paikallani. Ei tullut mieleenikään kävellä, saatika edes istua. Halusin vain nöyränä ottaa vastaan sitä mitä tuleman pitää. Lapsiveden menon tuoma paniikki oli laantunut jo ennen sairaalaan tuloa, nyt olin vain odottavalla kannalla, mitään en osannut pelätä, kun en tiennyt mitä oli tulossa.

Mieheni alkoi katsoa aamu-uutisia, päättelin, että kello on kuusi aamulla. Tätini, joka on kätilönä samassa sairaalassa tuli katsomaan meitä seitsemän aikoihin. Hän oli vuorossa äitipolin puolella, joten hän ei hoitaisi meidän synnytystä. Puoli kahdeksan aikaan uusi kätilö kävi tervehtimässä ja sanoi laittavansa meille synnytyssalia kuntoon. Menimme sinne hieman kahdeksan jälkeen. Sain heti ilokaasua ja olin petidiinin ja kaasun vaikutuksesta mukavassa pöllyssä. Lastenlääkäri kävi laittamassa sondin vauvan päähän. Minulta kyseltiin mitä puudutusta olin miettinyt. Sanoin haluavani epiduraalin. Kuuntelin lääkärin ja kätilön juttelua siitä kumpi annetaan, piikki kohdunkaulaan vai epiduraali. Sain epiduraalin ennen yhdeksää. Sen laittaminen ei tuntunut miltään. Anestesialääkäri sanoi, että puudutus poistaisi kivun, mutta painontunnetta se ei veisi. Silloin ajattelin itsekseni, että en muuten ponnista. Olin kuusi senttiä auki.

Olin aivan omassa narkoottisessa maailmassani sängyllä, en kunnolla jaksanut edes puhua. Vastasin kun olin pakko. Keskityin vain hengittämään ilokaasua ja kuuntelin mieheni ja sairaanhoitajaopiskelijan jutustelua. Kätilö kävi kyselemässä vointia aina välillä. Samoin tätini. Minulla ei ollut minkäänlaisia kipuja. Puoli kahdeltatoista ajattelin, että nyt on pakko yrittää piristyä, muuten tämä lapsi ei synny koskaan. Pyysin päästä vessaan, yrityksistä huolimatta en saanut mitään tulemaan. Jäin keinutuoliin heräilemään ja lueskelimme ilta-lehteä mieheni kanssa. Kahdeltatoista kätilö tuli taas kyselemään vointia. Sanoin, että joko lisää puudutusta tai sitten pitää varmaan käydä ponnistamaan. Minut tutkittiin ja olin 10 senttiä auki. Kätilö katetroi minut ennen ponnistamisen aloittamista. Aloitimme ponnistusharjoittelun minun maatessa kyljelläni. Käännyin selälleni ennen tositoimiin ryhtymistä. Kätilö pyysi minua nostamaan jalat häntä ja harjoittelijaa vasten ja samalla vetämään jalkoja polvitaipeesta itseäni vasten. Mieheni tuki minua hartioista. Pinnistelin ja ponnistelin, en uskaltanut työntää tosissani. Jossain vaiheessa supistukset loppuivat ja sain vähän tiputuksella vauhtia niihin. Tätinikin oli tullut paikalle. Viimeiset hetket olivat yhtä tuskaa. En edes uskaltanut katsoa mitä välineitä oli sängyn päädyssä tarjolla vaan silmät kiinni keskityin saamaan vauvan ulos. Kello 12.47, 21.maaliskuuta syntyi esikoistyttömme ja sain hänet heti vatsan päälle. Aktiivinen ponnistus kesti 27 minuuttia ja koko synnytys 11 ja puoli tuntia. Isän leikattua napanuoran sain kapaloidun tytön viereeni ja pieni suu imi ensimmäistä kertaa maitoa. Saimme olla koko perhe kolmestaan kokonaisen tunnin ennen kuin kätilö ja isä menivät pesemään pientä nyyttiä. Välilihaa ei tarvinnut leikata ja minuun ommeltiin neljä tikkiä. Tyttö painoi 3370g ja pituutta oli 49 cm. Synnytyksestä jäi erittäin positiivinen kuva ja nyt puoli vuotta tapahtuneesta olen jo uudestaan valtavan vauvakuumeen vallassa.

Ne tuulettumaan jääneet villapaidat korjasin puukuurista kuuden viikon kuluttua synnytyksestä.